Vuonna 1966 Tampereen Ilves voitti seurahistoriansa neljännentoista mestaruuden, joka oli samalla ensimmäinen Hakametsän jäähallin aikana voitettu mestaruus. Samalla kaudella tapahtui myös yksi Ilveksen historian traagisimmista tapahtumista, kun huippupuolustaja Jarmo Wasama menehtyi auto-onnettomuudessa vain 22-vuotiaana. 50 vuotta mestaruuden jälkeen mestarit kokoontuivat jälleen yhdessä Hakametsän jäähalliin.
Vuoden 1966 Suomen mestaruus oli Ilveksen ensimmäinen Hakametsän jäähallin aikana voitetuista mestaruuksista. Tamperelaisilla oli jo vuotta aiemmin mahdollisuus napata kultamitali silloin uutuuttaan kiiltävässä Suomen ensimmäisessä jäähallissa, mutta Porin Karhut nappasi ratkaisevassa pelissä voiton ilvesläisten nenän edestä. Ilveksen silloinen kapteeni Pentti Pynnönen muistaa edelleen hyvin yhden Suomen jääkiekkohistorian kuuluisimmista otteluista, joka pääsi alkamaan reilusti myöhässä porilaisten unohdettua luistimet kotiin.
– Se oli kova paikka silloin. Se oli TV-ottelu, ja porilaiset tekivät sen tempun jättämällä luistimet kotiin. Siinä me mentiin ehkä vähän vipuun, eikä osattu oikein käsitellä sitä asiaa. Mutta seuraavana vuonna oltiin sitäkin sisuuntuneempia, Pynnönen kertoo.
Kausi 1965-66 oli ensimmäinen, jonka Ilves pääsi pelaamaan kokonaan Hakametsän jäähallissa – ja väkeä katsomossa riitti. Samalla kaudella pelattiin ensimmäistä kertaa myös alkusarjat, joiden parhaat pääsivät mukaan loppusarjaan pelaamaan Suomen mestaruudesta.
– Alkusarjassa meidän pelien yleisökeskiarvo oli reilut viisi ja puoli tuhatta. Ylemmässä loppusarjassa keskiarvo oli noin 9000 katsojaa ja parhaassa pelissä väkeä oli yli kymmenen tuhatta.
– Oli aivan fantastista päästä pelaamaan kotiottelut tässä hallissa. Kyllä siitä oli tavallaan vähän etuakin, kun ulkoilma ei vaikuttanut enää millään tapaa otteluihin ja olosuhteet olivat stabiilit. Toisaalta vieraspeleissä kelit ja olosuhteet tulivat sitten vähän yllätyksenä, Pynnönen muistelee Hakametsän hallin alkuaikoja.
”Oltiin erinomaisen hyvä joukkue”
Edelliskauden Karhut-tappion sisuunnuttama Ilves lähti seuraavaan kauteen kesästä lähtien mielessään vain mestaruus.
– Sen kauden eteen tehtiin jo kesällä todella paljon töitä. Kesällä meidät valmensi kuntoon Raimo Vasama, joka oli lääkäri. Hän piti huolen siitä, että vaikka harjoiteltiin rajusti, niin ei silti harjoiteltu liikaa. Joskus aikaisemmin sitä vain runtattiin, runtattiin ja runtattiin. Varsinainen valmentaja Erkki Koiso vastasi sitten kiekkopuolesta ja oli enemmän talvella mukana.
Ilveksellä oli kasassa erittäin tiivis ja tamperelainen joukkue, joka vilisi aikansa tähtipelaajia. Mukana olivat muun muassa Jorma Peltonen, Lasse Oksanen, Jarmo Wasama, Reijo Hakanen, Pekka Leimu ja Juhani Lahtinen.
– Joukkue oli ennen kaikkea tamperelainen. Pystyttiin pelaamaan kolmella kentällisellä ja oltiin ehkä määrätyllä tavalla edellä muita vielä silloin.
– Oltiin erinomaisen hyvä joukkue. Meillä oli voimaa ja nopeutta, mutta myös erittäin älykkäitä pelaajia. Se oli silloin jääkiekon murrosaikaa – silloin vielä pääsääntöisesti puolustajat puolustivat ja hyökkääjät hyökkäsivät, kultajoukkueen kapteeni kertoo.
Kynttilät joukkuekavereille
50 vuotta mestaruuden jälkeen mestarit kokoontuivat jälleen tutussa paikassa Hakametsän jäähallilla. Edessä oli juhlallisuuksia ennen illan Ilves-Sport-kamppailua, mutta sitä ennen joukkue halusi käydä muistamassa jo edesmenneitä joukkuekavereitaan Kalevankankaan ja Messukylän hautausmailla. Ilves-legendat olivatkin vaikuttava ja mieleenpainuva näky, kun he kulkivat tyylikkäissä nimikoiduissa paidoissaan viemässä terveisensä vanhoille pelikavereilleen.
– Kyllähän se aina pysäyttää. Se yhteisö oli meillä kuitenkin niin tiivis. Peltosen Jormalla ja minulla oli esimerkiksi saman ikäisiä lapsia. Vierailtiin paljon toistemme luona, kun lapset leikkivät keskenään. Mutta elämäähän tämä on, Pynnönen, 75, pohtii.
Hautausmaa tuli joukkueelle valitettavan tutuksi jo mestaruuskaudella, kun Jarmo Wasama menehtyi traagisessa auto-onnettomuudessa kesken pelikauden. Vain 22-vuotiaana menehtyneen puolustajan kohtalo koskettaa joukkuekavereita yhä, ja esimerkiksi puolustaja Veikko Ukkosella on puhelimessaan aina mukana yhteiskuva hänestä ja ”Jampesta”. Pentti Pynnönen muistaa edelleen kirkkaasti sen päivän tapahtumat. 50 vuotta sitten mestaruusjuhlatkin jäivät vähän vaisuiksi.
– Se on edelleen kirkkaana mielessä ja vienyt varmasti tavallaan monia muita muistoja pois siltä kaudelta. Raimo Vasama lääkärinä kutsui meidät silloin heti maanantai-iltana luokseen ja me käsiteltiin se asia. Silloin meillä oli vielä kolme peliä jäljellä, joista viimeinen Turussa. Siellä saatiin sitten nostaa Kanada-maljaa mestareina, mutta ei me kovin riehakkaita mestaruusjuhlia vietetty. Se ”Jampen” tapaus oli kuitenkin niin traaginen, Pynnönen hiljenee.
”Ei mailantuppea pureksimalla voi elää”
Vaikka edesmenneitä kavereita muisteltiin ja kunnioitettiin haudoilla, ei vanhojen mestareiden jälleennäkemisessä muuten paljoa vakavoiduttu. Vaikka hiukset ovat harmaantuneet ja askel pelivuosista vähän lyhentynyt, kuulosti joukkueen keskinäinen huumori aika tavalla samanlaiselta kuin nykypäivänkin kiekkoilijoiden. Piikkejä kavereille lensi koko ajan, ja oman osansa sai myös Ilveksen nykyisiä pukukoppitiloja esitellyt huoltaja Lasse Laukkanen, 59. Vanhat pelimiehet ihmettelivät ”Pikku-Lassenkin” vanhenevan, vaikka pelurit itse pysyvät aina nuorina. Vuoden 1966 Suomen mestarit ovat aina olleet tiivis porukka, jossa naurua on riittänyt.
– Kyllä me pidetään tiiviisti yhteyttä edelleen. Osa meistä kuuluu Takkuturkkeihin, ja meillä on kaikennäköistä yhteistä tapahtumaa.
– Huumoria on aina – se on erittäin tärkeä osa tätä asiaa. Samat tarinat kiertää, mutta se kuuluu tähän juttuun. Nauretaan ja heitetään vähän kuittiakin toiselle – eihän sitä pelkästään mailantuppea pureksimalla voi elää, Pynnönen virnistää.
Hakametsän jäähallin pukukoppitilat ovat muuttuneet paljon viidessäkymmenessä vuodessa.
– Meillä oli silloin pukukoppi numero viisi ja kuivari, mutta siinä se. Kyllä se tällä hetkellä on aika fantastinen paikka pelaajille. Siellä on omaa loosia, saunaa ja kuntopyörää – mutta niin sen pitää ollakin. Nykyään pelataan varmaan noin 80 peliä kaudessa – pelaajien lihaskunto ja sellainen vaatii jo niin paljon huoltoa.
Pynnönen itse on edelleen tuttu näky Hakametsässä. Entinen puolustaja käy katsomassa käytännössä kaikki Ilveksen ottelut. Oman uran viimeisinä vuosina alkanut jääkiekon murros on muuttanut lajia reilusti vuosien varrella.
– Aika eri peliä se silloin oli. Puolustajat puolusti ja usein hyökkääjä kävi hakemassa kiekon puolustajalta, kun lähdettiin hyökkäämään. Tämän päivän pelissä kaverit ovat isompia, voimakkaampia ja nopeampia. Meidän aikana peliä rakennettiin enemmän ajatuksella. Ketjut pysyivät kasassa pitkään ja rakensivat omia juttujaan, joita harjoiteltiin.
– Silloin esimerkiksi lonkkataklaaminen oli arvossaan ja sitä harjoiteltiin. Tänä päivänä siitä voi saada jäähyn leikkaamisesta. Ei silloin ajettu kyynärpäillä ja kädet pysyivät alhaalla, Ilves-kapteeni vertailee.
Ennen Ilves-Sport-peliä mestarit saivat ansaitsemaansa kunnioitusta, kun paikalla olleet esiteltiin yleisölle Hakametsän jäällä Kanada-maljan kanssa. ’
– Se oli hieno kokemus päästä jäälle Kanada-maljan kanssa ja muistella mestaruutta. Toivottavasti myös tulevaisuudessa jaksetaan muistaa historiaa. Niinhän se on, että ei ole olemassa tulevaisuutta, jos ei ole historiaa. Siellä niitä pohjia on kuitenkin rakennettu, Pynnönen muistuttaa.