Ilveksen A-nuorten Suomen mestaruuden voittanut joukkue kokoontui viimeisen kerran virallisesti yhteen maanantaina Ilveksen toimistolla järjestetyillä kultamitalikahveilla. Puheita ja kiittelijöitä riitti liigajoukkueen tulevasta päävalmentajasta Karri Kivestä Ilves ry:n jääurheilujaoston puheenjohtajaan Sami Karjalaiseen. Myös Ilveksen kapteeni Jere Helenius sai pitää oman kiitospuheensa kipparoimalleen joukkueelle. Ennen juhlatilaisuutta positiivisella hyökkääjällä oli tuttuun tapaansa aikaa myös aikaa pitempään haastatteluun, jossa kerrattiin mestarijoukkueen vaiheita.

Mestaruuden ratkeamisesta on kulunut reilu viikko. Isommat juhlat on jo juhlittu ja viime päivinä joukkueen kapteeni Jere Helenius on ehtinyt rauhoittumaan ja nauttimaan hienosta saavutuksesta.

– Onhan tämä ollut hienoa. Ollaan käyty näyttämässä pokaalia pikkujunnuille ja kaikkea sellaista. Ensimmäiset päivät meni juhliessa, mutta nyt kun on ehtinyt olla jo jokusen päivän ihan rauhassa, niin on pikku hiljaa tajunnut paremmin sen, mitä on voitettu.

Saavutus on realisoitunut yhden jos toisenkin Ilves-pelaajan päässä viime päivinä. Kun pelikello pyörähti Espoossa täyteen mestaruuden ratkaisseessa ottelussa, oli Ilves-pelaajien kasvoilla onnen tunteiden lisäksi luettavissa pientä hämmennystäkin. Tunteita ei vieläkään ole helppo jäsennellä sanoiksi.

– Olihan siinä vähän hämmentynytkin olo. Lähdettiin kuitenkin sinne Espooseen vain sillä ajatuksella, että keskitytään pelaamiseen, eikä mietitty sitä mestaruutta. Ehkä siinä pelin jälkeen oli pieni hämmennyskin, mutta ei se missään nimessä yllätyksenä tullut, että me voidaan se mestaruus voittaa.

Jere Heleniuksen rooliksi kapteenina jäi komean Legacy Bowlin noutaminen ja nostaminen käsivarsille mestaruuden merkiksi.

– Siinä taisi olla vähän sekaisin itsekin, eikä siitä ole mitään isompia mietteitä tai muistikuvia. Nyt kun miettii sitä tarinaa, että viimeisenä junnukautena pääsee kapteenina nostamaan sitä pokaalia, niin onhan se upea juttu ja sitä kaikki haluaa. Mutta ei se ollut se iso juttu, että pääsen nostamaan itse sen kannun, vaan se, että sain viedä sen joukkueelle ja juhliittiin yhdessä, viimeisen päälle joukkuepelaajana tunnettu Helenius alleviivaa.

Mestaruuteen päättynyt kausi oli Heleniuksen kolmas ja viimeinen vuosi A-junioreissa. Joukkueen runko on säilynyt hyvin kasassa kolme vuotta ja kova työ toi lopulta makeimman mahdollisen päätöksen monen pelaajan junioriuralle.

– Se oli iso juttu, että sai niiden äijien kanssa kokea tämän voittamisen. Minulle tulee ehkä ennen kaikkea sellainen ylpeyden tunne niitä jätkiä kohtaan. Olen kuitenkin nähnyt läheltä sen, mitä jätkät ovat tehneet tämän eteen. Tiedän, että kaikki mukana olleet ansaitsevat ihan tasan tarkkaan tämän mestaruuden. Se on hieno juttu, että on saanut pelata niin monen hyvän pelikaverin kanssa ja moni oli vieläkin mukana, hyökkääjä myhäilee.

Oikeaa uskoa pelkän puheen sijaan

Ilves esiintyi tänä vuonna suvereenisti playoffeissa, vaikka taival ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Avausvastustaja HIFK onnistui karkaamaan ensimmäisessä pelissä 0-2-johtoon kahdella ensimmäisellä laukauksellaan. Ilves nousi kuitenkin voittoon ja sen jälkeen joukkueelle ei enää pysäyttäjää löytynyt.

– Eihän se tietenkään ikinä ole hyvä asia, että kaveri tekee nopeasti kaksi maalia ja ollaan sitten heti 0-2-häviöllä. Mutta kyllä se varmasti kasvatti meitä. Oli meillä siinä playoffeissa muitakin tilanteita, joissa oltiin häviöllä, mutta usko ei loppunut missään vaiheessa – tiedettiin, että ei ole yhtään sellaista joukkuetta jota me ei voida voittaa.

Ilves oli hallitsevampi osapuoli käynnössä jokaisessa pelaamassaan erässä pudotuspeleissä, mutta maalinteko tuotti paikoin tuskaa. Mestaruuden ratkaissut viimeinen finaalipeli Espoossa oli malliesimerkki tästä. Ilves vei, mutta Blues johti vielä kymmenen minuuttia ennen loppua maalilla, kunnes Ilves rynni väkisin ohi.

– Kyllä se miestä söi – ei sitä voi kieltää. Mutta se loi uskoa, että peli oli meillä koko ajan hyvin hanskassa ja pystyttiin luomaan paljon maalintekopaikkoja. Siinäkin me pystyttiin kääntämään se uskoksi ja toivoksi, eikä turhaksi kiukutukseksi. Eihän se positiivista ikinä ole, että hakataan kaksi erää päätä seinään, eikä tehdä mistään maalia – mutta kyllä me koko ajan uskottiin, että se sieltä tulee ja kyllä se hienolta sitten tuntui kun se tuli.

Tänä vuonna Ilveksestä löytyikin sitä uskoa, jolla mestaruus lopulta pystyttiin voittamaan. Joukkue kesti iskut ja laittoi lopulta vastustajansa kanveesiin.

– Aina puhutaan sellaisesta uskosta, että kaikki uskoo ja luottaa siihen voittoon. Sitä on vaikea selittää, mutta joukkueen jäsenenä sen tuntee, onko se ihan oikeaa uskoa vai pelkkää puhetta. Se ensimmäisen pelin nousu oli tärkeä ja samoin ensimmäisen finaalin. Kyllä me näytettiin, että vaikka meitä ensin vähän lyötäisiin, niin kyllä me sieltä vielä noustaan, kapteeni painottaa.

Viimeinen raivo viime kauden tappiosta

Mestarijoukkueen alkupiste juontaa siis kolmen vuoden taakse. Silloin Jouko Myrrä aloitti Ilveksen A-nuorten päävalmentajana ja joukkueeseen nousi samalla useampi Myrrän jo C-nuorissa valmentama pelaaja. Kolme vuotta myöhemmin sama runko höystettynä myöhemmin mukaan liittyneillä pelaajilla oli valmis mestariksi. Ensimmäisenä vuonna Ässät pudotti Ilveksen puolivälierissä, mutta joukkue on matkannut koko ajan oikeaan suuntaan.

– Ensimmäisestä kaudesta herää ensimmäisenä mieleen se miten se kausi päättyi. Oltaisiin ansaittu paljon enemmän siitä ja meillä oli paljon hyviä pelaajia. Johdettiin sitä sarjaa Ässiä vastaan jo 2-0-mutta lähdettiin lauluun, se ei vaan jotenkin riittänyt. Kun miettii sitä joukkuetta, niin siinä oli paljon hyviä pelaajia ja nuoren pojan oli hyvä olla siinä mukana. Silloin opetettiin kaikki asiat ja tarvittaessa väännettiin jopa rautalangasta asioita, ”Hele” naurahtaa.

Toinen kausi oli varsinkin Heleniukselle itselleen raskas. Vaarattoman näköisessä tilanteessa tulleesta polvivammasta toipuminen veikin lopulta koko kauden sarjan hyvin aloittaneelta hyökkääjältä.

– Kyllä se aika sekalainen kausi oli itselle. Kausi alkoi hyvin, mutta sitten tuli se loukkaantuminen. Ensin puhuttiin parista-kolmesta viikosta, mutta sitten kuvissa selvisi, että kausi on paketissa. Kyllä siinä oli vähän surullinen fiilis, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna kyllä sekin kasvattaa.

– Kyllä minä silloinkin joka päivä hallilla olin – ei sieltä pois osaa olla. Viime vuonnakin oli hyvä joukkue ja sain loukkaantuneenakin olla osana joukkuetta. Se oli sellainen henkireikä – kyllä siinä pää olisi varmaan seonnut jos olisi joutunut vain kotona olemaan, Helenius korostaa.

Joukkueen osalta viime kausi meni hyvin, mutta pudotuspeleissä runkosarjan voitto vaihtui nelossijaan. Se antoi myös viimeisen raivon tähän kauteen.

– Kyllä se sieltä tuli. Mietin itsekin ennen tämän kauden playoffeja niitä fiiliksiä, jotka viime kausina ovat olleet sen viimeisen hävityn pelin jälkeen kopissa. Ne on sellaisia tunteita, joita ei ikinä halua kokea uudestaan. Meillä oli monta pelaajaa, jotka olivat joutuneet kokemaan ne pettymykset ja uskon, että se antoi meille ison boostin.

Kiitosta valmentajille ja konkareille

Itse pitkään loukkaantumisen takia sivussa olleelta Heleniukselta löytyy myötätuntoa tänä vuonna katsomossa istumaan joutuneita pelaajia kohtaan. Ilveksessä myös kokoonpanon ulkopuolella olevat pelaajat olivat aina peleissä ja harjoituksissa kannustamassa joukkuekavereitaan.

– Itse arvostan niitä loukkaantuneita ja katsomossa istuneita ehkä vielä korkeammalle. Tavallaan me kentällä olevat ollaan velkaa heille se voittaminen. Kyllä minäkin sen kokemuksesta tiedän, kuinka hirveää siellä katsomossa on istua. Kauhea jännitys päällä koko ajan ja kämmenet hikoaa. Se on ihan hullun hommaa ja kyllä itsellä oli tänä vuonna kova myötätunto niitä jätkiä kohtaan, jotka sen joutuivat kokemaan. Olen onnellinen siitä, että pystyttiin pelaamaan heillekin mitalit kaulaan.

Joukkuehenki olikin tänäkin vuonna yksi Ilveksen aseista.

– Vaikka se klisee onkin, niin kyllä me oltiin joukkue isolla ”jiillä”. Mutta niin se vaan on, että menestyvän joukkueen pitää olla sellainen. Ei meillä mitään ongelmia oikeastaan ollut, mutta jos jotain pientä olikin, niin saatiin puhuttua ne joukkueen kanssa läpi ja hitsattua joukkuetta yhteen. Kaikki pelasivat sille samalle logolle rinnassa, kapteeni kehaisee.

Hyvähenkisessä joukkueessa kapteenina oleminen on aina helpompaa.

– Ihan huippujuttu, ja siitä iso kiitos kaikille valmennuksesta lähtien, että sain siinä roolissa olla. Meillä oli monta pelaajaa, jotka olisivat voineet ihan yhtä hyvin olla kapteeneita. Eipä siinä henkilökohtaisesti tarvinnut paljon juttuja eri lailla tehdä. Hyvä joukkue, niin mikäs siinä on kapteenina ollessa.

A-juniorivuosien aikana pojat kasvavat miehiksi. Helenius kasvoi kolmessa vuodessa B-junnusta mestarijoukkueen kapteeniksi. Paljon oppia on tullut aikasempien vuosien kokeneemmilta pelaajilta.

– Kun tulee B-junnuista A:han, on aika pihalla kaikista koppijutuista ja muista – kokeneemmilta pelaajilta sitä sitten oppii. Meillä oli esimerkiksi Lepausta (Teemu), Laaksoa (Jerry) ja Järviluomaa (Valtteri), jotka sitten ojensivat tarvittaessa ja kertoivat miten hommat menevät. Paljon on tullut vinkkejä jään ulkopuolisessa elämässä ja tietysti on yrittänyt ottaa paljon oppia myös jäältä. Sieltä se oppi on meille tullut ja siirtynyt sitten taas meiltä nuoremmille, Helenius kertoo jatkuvasta perinnöstä.

Ilveksellä oli mestarijoukkueessa iso liuta tulevaisuuden huippupelaajia. Valmennus korosti joka tilanteessa pelaajien panosta, mutta mestaruuden jälkeen on kapteenin aika kiitellä myös valmennuksen työtä joukkueen eteen.

– Tosi iso kiitos kuuluu valmentajille. ”Joken” (Jouko Myrrä) kanssa on tehty pitempään jo yhdessä töitä. ”Pate” (Pasi Saarinen) ja ”Tinke” (Timo Peltomaa) ovat olleet vähän vähemmän aikaa mukana, mutta paljon on heiltäkin saanut. Pate ja Tinke toivat mukaan sellaista äijämäisyyttä – ikinä ei oteta taka-askelia ja omia puolustetaan aina.

– Valmentajat ovat sellaisia tyyppejä, että eivät oikein ikinä ota itselleen mitään ja antavat aina kaiken kunnian muille. Hienoa on ollut ja valmentajien kanssa on voinut aina keskustella, kun on ollut jotain asiaa. Vaikea se kiitos on tiivistää koutseille siitä, mitä he ovat meidän eteen tehneet. Kiitollisuus on kova ja sanotaanko näin, että tulos puhuu puolestaan – siihen valmentajat antoivat meille mahdollisuuden. Uskon, että he olivat tämän sarjan parhaat valmentajat, Helenius kiittelee valmentajiaan.

Yhden pelin tryoutin kautta Suomen mestariksi

Mestaruuden ratkaissut finaali säilyy varmasti pitkään Ilves-pelaajien mielessä. Yli neljätuhatpäinen yleisö seurasi huippupeliä aktiivisesti. Toinen pääty oli vihreäkaltaisena menestystä janoavien Ilves-fanien pitäessä kovaa mölyä läpi ottelun.

– Se oli ihan mahtavaa. Itselle tulee vieläkin kylmät väreet kun miettii sitä. Koko päätykatsomo oli täynnä meidän huutavia ja möykkääviä faneja, ja siitä tuli vielä paljon lisää virtaa etenkin vieraskentällä. En tiedä oltaisiinko ikinä tultu tasoihin ja menty ohi ilman sitä fanilaumaa, Helenius kiittelee kannattajia tuesta.

Jere Helenius on kotoisin Nokialta ja nappasi aikanaan paikan Ilveksen C-junioreissa yhden pelin tryoutin jälkeen. Silloin nuoren miehen ajatuksissa ei siintänyt vielä ajatus Suomen mestaruudesta Ilveksen kapteenina.

– Aika paljon on Tammerkoskessa ja Nokianvirrassa vettä virrannut sen jälkeen. Ilolla ja ehkä vähän huvittuneenakin niitä juttuja nyt muistelee. En minä silloin kyllä olisi uskonut, että 2016 nostan kapteenina kannua Ilveksen A:ssa, aina hyväntuulinen Helenius hymyilee.

Sama tryout-tapahtuma toi nokialaisen Heleniuksen lisäksi Ilvekseen myös valkeakoskelaisen Joni Lavosen ja sastamalalaisen Juho Liuksialan. Samassa ketjussa aikanaan C-junnuissa aloittanut kolmikko on siitä lähtien pitänyt tiiviisti yhtä ja juhlivat nyt yhdessä Suomen mestaruutta. Monikohan olisi uskonut tuota aikanaan, kun maakuntien miehet raahasivat varusteensa ensimmäistä kertaa Ilveksen koppiin?

– No ei varmaan kukaan olisi uskonut, Helenius rävähtää nauruun.

– Ne on ollut itselle tärkeitä ihmisiä koko sen ajan kun olen ollut täällä ja heillekin täytyy antaa isoa kiitosta. Ovat olleet koko ajan kentällä ja sen ulkopuolella tärkeitä tyyppejä ja niistä tulee aina sitten niitä koko elämän mittaisia tarinoita, kun saa tuollaisia ystäviä ja kavereita, kapteeni vakavoituu.

Mestaruudet ja menestyminen ovat ainutkertaisia tunteita, mutta yksi pysyvimmistä asioista ovat joukkueurheilun mukanaan tuomat ystävyyssuhteet.

– Se on se joukkueurheilun yksi hienoimmista jutuista. Nytkin kun välillä näkee kavereita, jotka ovat ehkä jo lopettaneet, niin on aina hieno muistella ja puhua juttuja mitä on tapahtunut. Uskon, että ihan varmasti tämänkin joukkueen jäsenet muistavat nämä vuodet aina, junioriuransa mestarina päättävä Ilves-kapteeni toteaa.