Tasaisen kauden jälkeen joukkueelle ojennettiin pronssimitalit. Ilves sijoittui runkosarjassa viidenneksi ja sai puolivälierissä vastaansa HIFK:n, jonka kanssa pelattu ottelusarja oli ikimuistoisen dramaattinen. Ensimmäisessä ottelussa tehtiin ainoa maali huikeassa ajassa 124.41. Maalintekijänä oli Ilveksen Jani Nikko. Jatkossakin vierastaika piti ja Ilves kukisti HIFK:n otteluvoitoin 3–2. Ratkaisevassa viidennessä ottelussa Ilveksen 3–2-voittomaalin laukoi Antti Bruun ajassa 91.05.
Uuvuttavan puolivälieräsarjan jälkeen Ilves oli pahasti väsynyt eikä Tapparalla ollut välierissä vaikeuksia ottaa jatkopaikkaa suoraan 3–0-otteluvoitoin. Pronssiottelussa Kärppiä vastaan Ilves oli selvästi parempi ja nälkäisempi joukkue ja otti voiton maalein 2–0. Kauden aikana Ilveksen keskushyökkääjä Raimo Helminen saavutti maajoukkueessa kaikkien aikojen ennätyslukemat: 300 maaottelua ja niissä 200 tehopistettä!
Ilves pelaa tasaisen runkosarjan, mutta jää viidenneksi
Ilves vahvisti puolustuspäätään mm. paluumuuttaja Jani Nikolla, slovakkijärkäle Ivan Majeskýllä ja jenkkihujoppi Matt Smithillä. Ykkösmaalivahdiksi hankittiin ulkomailta oma kasvatti Mika Pietilä ja hyökkäykseen tuli koeajan kautta Jokerit-taustainen nuori lupaus Toni Dahlman. Kesken kauden hyökkäykseen liittyivät HIFK:n organisaatiosta nouseva kyky Tony Salmelainen ja Ilves-kiekkosuvun jäsen Jarno Peltonen, joka pelasi seurassa viimeksi syksyllä 1996. Lähtijälistalle kirjattiin mm. omat kasvatit Martti Järventie, Pasi Saarinen ja Sami Ahlberg. Ilveksen kanssa kesällä 2000 jatkosopimuksen tehnyt Petr Tenkrat sai NHL:n Anaheim Mighty Ducksilta sopivan sopimustarjouksen ja jätti seuran.
Joukkue aloitti runkosarjan erinomaisesti. Ensimmäisestä kymmenestä ottelustaan Ilves hävisi vain kaksi. Ylipäätään syyskausi sujui mallikkaasti. Syyskauden kohokohta oli sarjajohtaja Jokerien kylvettäminen 9. joulukuuta kotikentällä. Helsinkiläiset poistuivat kaukalosta 0–4-tappio niskassaan. Muille kärkipään seuroille Ilves ei pärjännyt yhtä hyvin syyskauden aikana: TPS voitti Ilveksen kahdesti ja Tappara kolmesti – selvin lukemin. 14. lokakuuta Ilves kuitenkin kaatoi Tapparan tyylikkäästi 4–1. Ottelussa Jarkko Nikander harhautti kylmänrauhallisesti – osin onnellakin – itsensä maalintekoon ja Ilveksen karkumatkalle 2–1-johtoon.
Kevätkauden aikana Ilves jatkoi tasaisia otteitaan. Itse asiassa koko runkosarjassa Ilves ei hävinnyt peräjälkeen kahta ottelua enempää. 7. tammikuuta Ilves karisti Hakametsässä TPS-peikkoaan sunnuntain tv-ottelussa. Vaikka TPS siirtyi johtoon kaksi minuuttia ennen loppua, nousi Ilves seuraavassa vaihdossa Timo Koskelan maalinedusnapautuksella tasoihin. Jatkoajalla Vesa Viitakoski veivasi maalin edestä ylivoimalla riemukkaan 4–3-voittomaalin.
Runkosarjan loppu toi synkkiä pilviä pudotuspelien kotiedusta (neljäs sija) taistelleen Ilveksen taivaalle. Maaliskuun seitsemästä Ilves voitti vain Bluesin kotonaan 6. maaliskuuta. Lisäksi 1. maaliskuuta Tuomo Ruutu taklasi Jani Nikon tajuttomaksi Hartwall Areenalla pelatussa Jokerit–Ilves-ottelussa. Nikko ei aivotärähdyksensä vuoksi enää runkosarjassa pelannut. Viimeisellä kierroksella HIFK nousi viidenneltä sijalta Ilveksen ohi neljänneksi. Joukkueet saivat toisensa vastaan puolivälierissä.
Ilves kaataa HIFK:n puolivälierissä pitkän kaavan kautta
Puolivälieräsarja oli pitkä ja dramaattinen. Ilves voitti ensimmäisen ottelun Helsingissä ajassa 124.41, kun paluun tehnyt Jani Nikko napautti ylivoimalla Raimo Helmisen syötöstä voittomaalin. Helsingin-ottelu päättyi puoliltaöin ja seuraava ottelu alkoi heti seuraavana päivänä kello 16.00. Ilves meni toisessa ottelussa Toni Dahlmanin läpiajomaalilla johtoon, mutta HIFK käänsi ottelun 3–1:een. Nikko kavensi viimeisillä minuuteilla 2–3:een, mutta Jaroslav Bednar sinetöi ottelun tyhjään Ilves-maaliin.
”Me luotiin mielettömästi paikkoja, mutta ei vain päästy tarpeeksi ripeästi kiinni kakkoskiekkoihin, joita Ari Ahoselta tulee aina paljon. Meidän koko kauden helmasynti näkyi taas, eli nöyryys omassa päässä ei säily koko ottelun ajan. Miehekkäästi kuitenkin taisteltiin, ja seuraavaan peliin vain lisää kovuutta ja itseluottamusta niin hyvä tulee”, analysoi Ilves-valmentaja Heikki Mälkiä.
Kolmas ottelu loppuunmyydyssä Helsingin jäähallissa oli puolestaan Ilveksen näytöstä: 3–0. Ilves oli voiton päässä välieristä, mutta se ei pystynyt lyömään kuoliniskua Tampereen neljännessä ottelussa. HIFK voitti puolestaan nyt 3–0. ”Tänään me pelattiin todella huonosti. Ei saatu tarpeeksi maalintekopaikkoja, joista se kuparinen olisi mennyt rikki. En tiedä, mistä se maalinteon tökkiminen johtuu. Kyllä meidän pitäisi kotikentällä pystyä pelaamaan paremmin”, Ilveksen kapteeni Raimo Helminen arvioi. ”Jos aiomme voittaa HIFK:n torstaina Helsingissä, niin silloin meidän on pelattava aktiivisemmin heti alusta alkaen. Meidän on luisteltava enemmän ja luotava niitä maalintekopaikkojakin tämänpäiväistä enemmän”, Ilves-kapteeni Helminen sanoi.
Viides ja ratkaiseva ottelu Helsingissä alkoi HIFK:n shokeeraavalla alulla. Bednar nosti kiekon puolikentästä ohi Mika Pietilän ja Ville Viitaluoma lisäsi johtoa maalin edestä. Ilves-maalille komennettiin Pietilän tilalle Juha Pitkämäki, joka oli pelannut edelliskevään viimeisessä TPS-puolivälieräottelussa huikean ottelun. Vaikka avauserä meni helsinkiläisten nimiin 2–0, tuli Ilves heti toisen erän alussa Jarkko Nikanderin terävällä B-pistekudilla maalin päähän. Vesa Viitakoski punnersi laitanousullaan samassa erässä tasoituksen. Lopulta ottelu venyi jatkoeriin. HIFK:n Mika Kortelainen kilautti ylärimaa ensimmäisessä jatkoerässä ja toisessa jatkoerässä Hannes Hyvösellä oli avopaikka maalin edessä. Ilves oli kuitenkin terävämpi. Tommi Miettinen nousi 92. minuutilla keskialueelta ja hyökkäystä tukemaan noussut puolustaja Antti Bruun nosti B-pisteeltä kiekon ohi Ari Ahosen hanskakäden. Ilves juhli välieräpaikkaa ajassa 91.05.
”Ei voi kuin kiitellä. Uskomaton taistelu. Mieletön nippu pelaajia”, huokasi Ilves-valmentaja Heikki Mälkiä. Ilves pelasi kapealla materiaalilla, kun loukkaantumiset verottivat rivejä. ”Loukkaantumiset vaikeuttivat. Muutamat pelaajat joutuivat pelaamaan todella paljon. Siihen nähden porukka jaksoi loistavasti”, Mälkiä sanoi. Bruun oli yllättävä ratkaisija, mutta Mälkiä ei ollut yllättynyt. ”Tämä Bruun on ratkaissut jatkoajalla aikaisemminkin. On hän vaan sellainen pakki.”
”Nikon Jani (avausottelun ratkaisija Helsingissä) sanoi, että koska sinulla on tuollainen koukkumaila, yritä kattoon. On sitä muutenkin painotettu, että lauotaan ylös, koska Ahonen peittää alhaalta nurkat hyvin”, kertoi Bruun. Bruun ei ottanut maalistaan kaikkea kunniaa itselleen. Tunnustusta sai erinomaisen esityön tehnyt Miettinen. ”Huusin Tommille hyvissä ajoin, että syötä. Hän odotti hienosti, ja syöttö oli todella hyvä.”
Odotetut paikallisotteluvälierät lässähtävät
Tampere sai osakseen paikallisotteluvälierät. Ilves siirtyi ensimmäisessä ottelussa Tapio Sammalkankaan maalinedustalta syntyneellä napautuksella johtoon, mutta freesimpi Tappara latoi selvät 5-1-voittolukemat. Seuraavana päivänä Ilves haastoi Tapparaa jo vahvemmin. Ikävä kyllä maaliskuun Jokerit-vieraspelissä aivotärähdyksen saanut Jani Nikko joutui nyt Miska Kangasniemen taklauksen kohteeksi. Nikon kevään pelit olivat tätä myöten uuden aivotärähdyksen vuoksi pelatut, Kangasniemi taas komennettiin pelirangaistuksella suihkuun. Ilves teki kymmenen sekuntia myöhemmin ylivoimallaan tasoituksen, mutta se ei riittänyt. Tappara vei synkän kolmannen erän alun myötä myös toisen ottelun, nyt lukemin 4–1.
”En kerta kaikkiaan voi hyväksyä tällaista pelitapaa. Hirveätä kahvaamista, mailapelaamista ja päähänajoa Tapparalta. Olen todella pettynyt, jos tämä on jonkun mielestä oikeanlaista kovuutta.” Samaan hengenvetoon Mälkiä painotti, ettei hän missään tapauksessa syyttänyt Tapparan valmennusjohtoa niin sanotusta käskyttämisestä eli että Nikon telominen olisi ollut tarkoituksellista.
Kolmannessa välieräottelussa Ilves sisuuntui ollessaan selkä seinää vasten. Avauserässä Jarno Peltonen lusikoi paluukiekon ohi Jussi Markkasen ja lisää seurasi toisessa erässä, kun Raimo Helmisen millintarkka lättysyöttö löysi läpiajoon murtautuvan Vesa Viitakosken lavan. Viitakosken laukauksen Markkanen pysäytti, mutta Markkasen epäonneksi kiekko tippui yläilmoista tämän yläselän kautta verkon perukoille. Ilves johti kahden erän jälkeen 2–0 ja oli ilmoittautunut takaisin taisteluun finaalipaikasta.
Kolmannessa erässä Tappara sisuuntui ja hallitsi ottelua Ilveksen puolustusalueella yhä tiiviimmin. Kavennuksen Tappara teki ylivoimalla ajassa 50.40 ja tasoituksen lopulta ajassa 56.14. Jatkoerässä tuli lopullinen niitti, kun Jussi Tarvainen kiemurteli Tomi Pettisen ohi ja nosti sarjan katkaisseen maalin ajassa 66.20.
Pronssiottelu, jossa on vain voittajia
Ilveksen tie vei vielä pronssiotteluun, jossa se sai kotonaan vastaansa kauden suuryllättäjä Kärpät, joka oli sarjanousijana pudottanut puolivälierissä runkosarjan ykkösen Jokerit. Pronssiottelu oli hyvin positiivinen tapahtuma, sillä kummallakin oli loppujen lopuksi aidosti pronssi voitettavanaan. Ilves siirtyi ottelussa 1–0-johtoon, kun nuori lupaava puolustaja Ville Koistinen pelasi Raimo Helmisen kanssa Kärpät-puolustusalueen laidassa hyvin yhteen ja lopulta Helminen laukoi ranteelta kiekon verkkoon.
Toisen erän lopussa Ilves lisäsi johtoaan, kun Toni Dahlman onnistui läpiajosta. Maali tarkastettiin videolta ja tuomarit totesivat kiekon käyneen maalikehikkojen sisällä. Ilves suojasi johtoaan loppuun asti ja juhli iloisella ilmeellä pronssimitalejaan kotiyleisön edessä. Ilves oli palannut mitalikantaan kolmen vuoden tauon jälkeen.
”Tämä oli tämän joukkueen mestaruuspytty, ainakin pienessä mittakaavassa”, vakuutti Ilveksen valmentaja Heikki Mälkiä katsellessaan kaulassaan roikkunutta mitalia. ”Tämä joukkue kasvoi kauden aikana aivan mielettömästi. Tämä viimeinen ottelu oli sitten piste i:n päälle”, Mälkiä kiitteli.
Mistä Ilveksen koko pudotuspelien sisu kumpusi vaisun runkosarjan lopun jälkeen? Seuraavassa tarkempi kertomus ennätyspitkän ensimmäisen HIFK–Ilves-puolivälieräottelun (23.3.2001) tapahtumista.
Joni Yli-Mäenpään kynästä: Perjantai-illan viihdettä koko rahan edestä
HIFK ja Ilves kamppailivat ainakin Ilves-kannattajille ikimuistoisen SM-puolivälieräsarjan keväällä 2001. Erityisesti sarjan ensimmäinen ottelu Helsingissä oli kovin mieleenpainuva ja jännittävä. Sinä keväisenä perjantaina käytiin loputtoman tuntuista taistelua niin kaukalossa kuin katsomossakin.
Kello 14.03 kiirehdin koulusta kohti kotiani. Tavallisesti koulupäiväni olisi päättynyt kotvaa myöhemmin, mutta tämä päivä on taas niitä päiviä, jolloin täytyy kiirehtiä fanibussilla Ilveksen vieraspeliin. Tänään on kuitenkin suuremmat panokset kyseessä kuin kertaakaan tämän kauden vieraspeleissä. SM-liigan pudotuspelit ovat alkaneet. Eilen pelattiin jo kolmen parin kesken puolivälieräotteluita, ja tänään, 23. maaliskuuta 2001, on Helsingin IFK:n ja Tampereen Ilveksen vuoro astua pudotuspelien ihmeelliseen maailmaan Helsingin perinteikkäässä jäähallissa.
Nyt kohtaa siis sama parivaljakko, joka väänsi keskenään muutamaa vuotta aiemmin SM-finaaleissa. IFK:n kesken kauden hyvin vahvistettu joukkue voitti finaalit ylivoimaisesti, ja Ilveksen oli tyytyminen hopeaan. Kumpikin joukkue on muuttunut niiltä ajoilta huikeasti. Nimet Peter Larsson, Robert Burakowsky, Allan Measures ja Vesa Toskala ovat jääneet Ilves-kannattajien muistoihin. Helsingissä taas herrat Tim Thomas, Bob Halkidis, Johan Davidsson, Olli Jokinen ja Kimmo Timonen saavat tulvimaan kultaisia muistoja pantteripaitaisten fanien aivolokeroissa. Joukkueiden nimet ja pääosin fanitkin ovat kuitenkin pysyneet ennallaan. Kieltämättä meillä on hieman hampaankolossa niiltä ajoilta.
Saavun ajoissa Tampereen Keskustorille Vanhan kirkon kupeeseen, joka toimii Ilveksen fanibussien lähtöpaikkana. Kaksi täyttä fanibussia lähtee liikkeelle kello 15.30. Ilmassa on selvästi pudotuspelien fiilistä. Runkosarjan vieraspeleissä puhe oli paljon vapautuneempaa ja iloisempaa. Nyt tuntee sisimmässään pientä asiaankuuluvaa jännitystä – myös muustakin kuin ehtivätkö matkanjärjestäjät ajoissa Helsingin jäähallin lippuluukulla. Peijoonat aikovat panna liput yleiseen myyntiin, ellemme ole ajoissa. Katsomopaikkamme ovat jostakin hallin katosta mahdollisimman sivussa. Samanlaiset liput toimitettiin Ilveksen Fan Clubille myös taannoisissa finaaleissa. Vastapalvelukseksi annettiinkin silloin IFK-faneille Tampereen toiseen finaalin liput ala-arvoisille alariville, häh hää.
Analysoimme itseksemme puolivälieräsarjan ensimmäistä koitosta. Olihan Ilves pelannut yllättävän heikon runkosarjan lopun. Kotietu menetettiin kalkkiviivoilla kahden maalin erolla helsinkiläisille. Runkosarjan päätöspäivänä, sunnuntaina, IFK kiri Blues-voitollaan Ilveksen ohi, koska Ilves ei saanut taaskaan voittoa Turun Elysée Arenalta. IFK:n piristäytyminen runkosarjan aivan viimeisimmissä peleissä riitti.
Ajatuksissani pyörii IFK:ta viime kuukausina ravisuttaneet tapahtumat. Valmentajaa oli vaihdettu pari kertaa ja edellisvuosien pistekunkku Jan Caloun oli hyllytetty loppukaudeksi. Marraskuussa sujuvasti kulkenut peli oli poksahtanut säröille Calounin tulon jälkeen. Tästä farssista nouseminen näytti mahdottomuudelta. Peikkona mielessä kummittelee kuitenkin Nordenskiöldinkadun jäähallin voittamattomuus. Emmehän olleet voittaneet IFK:ta vieraissa muutamaan vuoteen, ja edellinen koitos tammikuussa meni täysin pieleen. Pelkäsin, että tänäänkin käy samoin. Varsinkin kun olin ollut kokemassa sitä mitäänsanomatonta 5-1-tappiota. Maalivahtipeli oli silloin luvattoman heikkoa, ja niska taittui toisen erän muutamaan maaliin.
Kotialoituksen menetys tuntui karmivalta. Olin ajatellut, että Hakametsässä meillä olisi ollut herkullinen mahdollisuus lyödä jauhot kurkkuun ja saada tärkeä etulyöntiasema loppusarjaa ajatellen. Helmikuussahan annoimme IFK:lle kyytiä kuumassa lauantain kotiottelussa, ja saman toistuminen oli jo ajatuksissa, sillä kotietu oli jo käsissämme. Mutta kun ei, niin ei. Jani Nikon aivotärähdys maaliskuun alussa Jokeri-pelissä Hartwall Areenalla vaikutti huikeasti, ja voitot jäivät sen jälkeen vähiin. Nyt olimme saaneet Janin kehiin viimeisessä runkosarjan pelissä. Erityisesti ylivoimapelissä Nikko toi leijonanosan lisää vaarallisuutta, ja ilman Jania Raimo Helmisen koukerot pakkopelissä menivät hukkaan. Loukkaantuneita ovat loppukauden sivussa olevat Petr Kuchyna ja Jukka Laamanen. Lisäksi Antti Bruun potee pikku vaivoja.
Hallille ehditään komeasti…
Bussimme on päässyt jo moottoritielle. Nyt on ottelumatkan maksamisen aika, ja sen jälkeen fanimatkan järjestäjä kuuluttaa ennakkotietoa illan ottelusta. Monet hykertelevät iloisina kuullessaan, että IFK:lla on toistaiseksi hyllyllä myös Lasse Pirjetä ja Mika Nieminen ja kokoonpanossa on pari kentällistä A-nuoria. Myös minä ajattelen, kuinka Stadin isoilla kissoilla täytyy olla homma menetetty. ”Mä en leiki sun kans” sopisi porukan motoksi. On myös tulosveikkausten aika. Vesa Viitakoski on monien veikkaus, mutta myös Nikko on kova sana.
Perinteinen pysähdys huoltoasema Linnatuulessa on tällä kertaa lyhyehkö, jotta ehtisimme hallille ajoissa. Neste- ja ruokatankkaus venyy kuitenkin muutamalla ylimääräisellä minuutilla suunnitellusta, ja olemme ennestäänkin aikataulussa jäljessä. ”Ei kai ne niin ilkeitä voi olla, että myisivät liput, vaikka olisimmekin viisi minuuttia myöhässä”, kommentoin matkanjärjestäjille.
Köröttelemme bussilla Mannerheimintietä, ja ehdimme vain hieman suunniteltua myöhemmin hallille. Urhoolliset matkanjärjestäjämme panevat vauhtia töppösiinsä Nordenskiöldinkadun kulmassa, jotta ehtivät pikasprintin turvin lippuluukulle. Sata lippua E1-katsomoon on tosiasia eikä pieni myöhästyminenkään onneksi haitannut kiireisiä lipputätejä – hyvä näin!
Halli lienee tulossa täyteen, ja myös Ilves Business Club on hypännyt tuttuun tapaansa tien päälle. Matkalaisia näkyy hallilla ainakin alapuoleisessa D5-alakatsomossa. Myös muissa katsomonosissa, kuten toisessa päädyssä ja Ilveksen pelaajien poistumisaukolla, näkyy Ilveksen iloisenkeltaisia lippuja. Meidän fanikuljetuksemme kansoittaa hallin yläkulmassa olevan E1-katsomon suurimmaksi osaksi. Samanhenkisiä näyttää siis olevan runsain mitoin ympärillä. Paikkamme ovat sentään Ilveksen hyökkäyspäädyn kulmassa, ei puolustuspäädyn, kuten tammikuussa.
…ja sitten matsi käyntiin!
Väki alkaa valua paikoilleen, ja rytmikkäät Ilves-huudot alkavat kaikua hallissa. Rolling Stonesin ”Start Me Up” saa kunnian avata playoffs-sarjan alkuhetket. Nyt se meinaan alkaa! Pudotuspelien ensihetket ovat tavallisesti hermostunutta ja varovaista peliä ilman suurempia rynnistyksiä. Näin myös tänään. IFK saa kotihallissaan pientä painostusta aikaan, ja Marek Zidlickyn laukaus liruu maalivahti Pietilän suojista lähes maaliviivalle. Onneksi Ilveksen Alakerran Hirviö, Ivan Majeský, on paikalla sutimassa mustan pois alueelta.
Ilves ei saa kummempia maalintekotilanteita aikaan. Ensimmäinen erä koituu nopeakinttuisen ilveksen, Tony Salmelaisen, kohtaloksi. Entistä seuraansa vastaan pelannut Tony loukkaa olkapäätään ja joutuu sivuun. Minulla on sellainen kutina, että Tonyn paluu tuntuu epätodennäköiseltä. Tämä on paha menetys Ilveksen vauhtiosastolta, erityisesti kun Tonylla on hirvittävä into pelata pudotuspelejä. Hänestä olisi ollut varmasti paljon apua tasaisen ja puuromaisen pelin sytyttäjänä, ellei muista ole siihen hommaan.
Ilman maalia mennään toiseen erään. Uskon, että toisessa erässä tulee jo avausmaali ja peli pääsee tosissaan alkamaan. Ilves iskee toisessa erässä kuin miljoona volttia, mutta Ari Ahonen on maalissa aina kiekon edessä. Muutaman kerran pääsemme katsomossa jo puolittain tuulettelemaan avausmaalia. Nikko laukoo terävästi, mutta ilman tulosta. IFK joutuu vetäytymään puolustuskannalle. Salmelaisen paikalle noussut Antti Hilden pääsee lyömään kiekkoa puolityhjään rysään. ”Eikö mene millään sisään, häh?!” Ei mitenkään, Ari Ahonen torjuu jatkolaukauksenkin. Toisen erän myllytys ei tuota maalia ja niin loistava painostus menee hukkaan, kun uusinta uutta kikkaa ei löydy taskusta. Torjunnat merkitään 20-1 IFK:lle!
Ei maalin maalia – jatkoeriin
Pari maalitonta erää ja useita tunteja edellisestä syömisestä saa minut ostamaan jotakin syötävää. Alakatsomon käytävillä myydään meksikolaista ruokaa. Valitsen nachojen ja juustokastikkeen kanssa punaista salsaa enkä chiliä. ”Eiköhän tässä saa vatsan vielä sekaisin ilman chiliäkin”, totean.
Kipuan annoksen kanssa yläkatsomon ylimmälle riville syömään sen alta pois ennen erän alkua. ”Eiköhän se peli ratkea viimeistään nyt”, ajattelen ja jatkan: ”eihän tämä nollanollaksi voi jäädä.” Kolmas erä alkaa IFK:n painostuksella. Stadilaiset ovat pirteämpiä tässä erässä. Kiekko lojui Pietilän maalilla ilman omistajaa pitkän aikaa, mutta onneksi sen löysivät ensimmäisinä Ilveksen pelaajat.
Vedot viivasta poukkoilevat Ilves-maalille vaarallisesti mutta onneksi ohi. Kukaties niistä yksi voi onnistuakin. IFK:n Zidlicky ja Ilveksen Juha Hautamaa kärsivät Salomonin tuomion, mutta heti sen jälkeen myös loppukaudesta piristäytynyt Ilveksen Jesse Welling joutuu jäähypenkille. IFK:n 4-3-ylivoima – ja sen ensimmäinen ylivoima koko ottelussa – tulee kolmannen erän puolivälissä kriittisellä hetkellä. Yksi maali saattaa riittää tässä väännössä. Ylivoima on kuitenkin heikkoa, ja Ilves kestää. Loppuhetkillä Viitakoski on päästä vapahtamaan, mutta laukaus suhahtaa takakulmasta ohi. 60 minuuttia täynnä ja peli on 0-0. Jatkoeriin mennään.
Ottelu oli päättyä ensimmäisen jatkoerän alkuminuuteilla. Mika Pietilä torjuu ensimmäisen laukauksen, mutta jatkokiekko liukuu muualla seikkailleen Pietilän ulottumattomiin. Olin varma, että nyt räpsähtää voittomaali. Mutta ei! Pietilä saa jalkansa niukasti väliin ja kiitän onneani illan jatkumisesta Helsingin Nordenskiöldinkadun jäähallin yläriveillä, joita somistavat perinteiset puupenkit. Siinäkin tilanteessa oli katsomossa kääntelemistä ja vääntelemistä, kun sai jännätä yksimaaliseksi jäävän pelin ratkaisua. Yksi maalihan ratkaisee nyt. Se voi tulla milloin tahansa, ja sen jälkeen ei ole enää mahdollista tasoittaa ja jatkaa peliä. Meidän maalipaikkamme ensimmäisessä jatkoerässä syntyy 80 peliminuutin lähestyessä. Viitakoski karkaa puolittain IFK-pakilta ja pääsee laukomaan, mutta laukaus menee hiukan yli maalin ylänurkan. Summeri soi. Ei auta mikään, jälleen erätauko ja peli on edelleen 0-0.
Jatkoaikaennätykset komeasti rikki
Viime keväänä olin istuskelemassa Turussa liki 90 minuuttia, kunnes Rintanen ratkaisi pelin TPS:lle. Saimme silloinkin playoffseissa selkäämme jatkoerässä. ”Millonkohan viimeksi voitettiin jatkoerä pleijareissa?” monet kysyvät. Nyt peli alkaa jälleen lähestyä tuota jalkapallo-ottelun peliminuuttimäärää. Toisen jatkoerän alussa IFK on jälleen maalin edessä huippupaikassa, kun Pietilä hukkaa kiekon. Kiekkoa ei huvita mennä maaliin, joten kuin maalien kirouksesta peli vain jatkuu. ”Uskomatonta, ettei mikään mene sisään. Runkosarjassa olisi jo mennyt, aivan varmasti”, mietiskelen, kun Ilveksen kolme perättäistä laukaustakaan ei mene pyhimpään.
Se 90 minuuttia tulee täyteen, näemme jotenkin hallin katon putkien läpi. Putkien, jotka ovat pahasti tulostaulun edessä. Pian meni SM-liigan ennätyskin rikki, koska Jokerit ja Lukko pelasivat viime keväänä liki 96-minuuttisen ennätysottelun. Itse peli menee räpellykseksi, ja IFK lyö pitkää kiekkoa solkenaan. Ilves ei voita kuitenkaan hyökkäyspään aloituksia, ja tehoton kierre jatkuu. Katsomonosassamme joillekin epäinhimillinen ottelu on liikaa. Aivan katsomomme reunassa pari 30-40-vuotiasta sälliä vääntävät tosissaan. Erätauolla kuulen, että erän aikana oli tapahtunut muutakin väkivaltaa.
Suurin osa fanikuljetuksemme väestä viettää viidennen erätauon joko puupenkeillä maaten tai Helsingin jäähallin olutta juoden. Olutmenekki nousi varmasti pilviin. Ahneet kioskinpitäjät olivat kuulemma lisänneet vettä oluisiin. Pitiköhän olutmäärää jatkaa sitten sillä, jos olut kävi vähiin. Vai olivatko lisänneet vettä sitten pelkästä ahneudesta. Kukahan sitä makua enää tässä vaiheessa maistaa kovin hyvin.
Peli alkaa käydä kunnon päälle myös kaukalossa
Kolmas jatkoerä käyntiin, ei armoa kellekään. Meidän Raimokin (Helminen) on puhki, ja laukoo hyvästä paikasta kiekon sivurautaan, vaikka yritti ylänurkkaa. IFK pelaa kolmella kentällisellä neljän sijaan. Maitohapot raastavat pohkeissa. Vapaita paikkoja syntyy kovan iltapuhteen tehneille pelaajille jatkuvasti. Pietilä esittää taas mielettömän torjunnan, kun Kimmo Kuhta oli laukoa kiekon puolityhjään maaliin. Maalivahdit ne vaan jaksavat torjua väsyneitä vetoja, kun taas kenttäpelaajat tekevät työnsä puolitarkkuudella. IFK:n fanikatsomo intoutuu heiluttamaan fanipaitojaan samalla lailla kuin kaulaliinat heiluvat esimerkiksi Keski-Euroopan jalkapallopeleissä. Itsekin päätän tuulettaa hiukan Ilveksen värien puolesta.
Yritämme arvata peliaikaa hallin katon putkien läpi, ja lopulta näemme, että Suomen jääkiekkopelin pituusennätyskin menee rikki. Edellinen ennätys kuului muutama vuosi sitten pelatulle Kärppien ja Hermeksen liigakarsintapelille, joka kesti liki 107 minuuttia. Tämä aika muistui mieleen siksi, koska vain muutamia päiviä sitten Mestiksessä oli ennätyksen rikkominen lähellä, ja silloin ennätyksistä tuli puhe. Nyt sain itsekin kokea, että moinen ikuiselta tuntuva vääntö on mahdollista. Ja se ei kun jatkuu vaan! ”Ei oo mitään väliä, kuinka kauan me ollaan täällä, kunhan vaan Ilves voittaa!” toistan ajoittain kavereilleni. Näinhän se on nähtävä.
Puolustaja Majeský on tehnyt nousuja hyökkäyspäätyyn heti ensimmäisistä peleistä lähtien. Nyt Iivana tuo kiekon IFK-päätyä kohti Ahosesta katsoen oikeaa kaistaa pitkin, ja saa harhautettua Ahosenkin. Äijä ei saa enää tuikattua kiekkoa maalin etukulmasta sisään, ja taas onni oli maalivahtien puolella. Siinä oli jatkoerien paras Ilves-paikka tähän mennessä! Ilves ei saa 3-1-ylivoimahyökkäyksestäkään tehtyä maalia. Huh, huh, summeri soi jälleen. Kello on yli jo yksitoista. Runkosarjapeli olisi loppunut viimeistään yhdeksältä. It ain’t over ’til the fat lady sings, sanotaan. Nyt päätän mennä ottamaan ulkoa asti happea.
Eikö tämä lopu koskaan?!
Erätauolla kutsutaan Elvistäkin kehiin, kun Dire Straitsin kuusiminuuttinen biisi ”Calling Elvis” soi väsyneille katsojille. Katselen kohta yli tuplaottelun todistaneen hallin porukkaa ja irtaimistoa. Toivottavasti sentään valot toimivat. Bostonissahan 1990-luvun alussa valot lakkasivat toimimasta yhdessä Stanley Cup -finaalissa. Silloin ratkaisun iski Edmontonin Petr Klima, joka oli istunut koko ottelun viltissä. Sekin ratkaisu oli syntynyt ”jo” joskus reilun 100 minuutin jälkeen. Tässä Helsingin-pelissähän on jo 120 minuuttia lasissa.
Jatkoerien aikana jännitys on huipussaan, sillä ratkaisu voi tulla milloin vaan. Aina saa pelätä, soiko verkko omassa päädyssä vai saadaanko iloita ja riehua omien voittoa. Olen nähnyt viime aikoina hyvin vieraspelejä, mutta vieraspelivalintani ovat osuneet niin ilkeästi, että viimeksi näin vierasvoiton Petr Tenkratin avauspelissä Espoossa, tammikuussa 2000. Vierasvoitot ovat minulle niin harvinaisia kokemuksia, että toiveet eivät ole tänäänkään huipussaan.
Omien voitto ja ylipäätään ottelun ratkaisu tuntuu mahdottomammalta mitä pidemmälle mennään. Ei tätä voi uskoa todeksi. Pari puheluakin soitan, ja jännäystä riittää myös Tampereen suunnalla. ”Kyllä siellä radionkin ääressä taitaa olla hirvee jännitys päällä, kun ei nää peliä ja täytyy turvautua pelkkään selostukseen. Täällä voi sentään varautua ajoissa pahimpaan, sillä täällä näkee pelitilanteet”, väitän ja saan käsitykselleni vahvistusta.
Illan täyttymys!
Bill Misenerin vuoden 1976 Canada Cupiin tekemä ”Let’s Play Hockey” soi taas tuttuun tyyliinsä erän alussa, kun nousen katsomon portaita ylös ties kuinka monetta kertaa tänä perjantai-iltana. Kiekko jäähän ja peli käyntiin. Ilves jatkaa loputonta tilanteiden tuhlausta eikä saa 2-1-ylivoimahyökkäyksestä maalia. Ei tietenkään.
Kello tikitti lähemmäs puolta kahtatoista, kun George Thorogood and the Destroyersin ”Bad to the Bone” kuuluu joten kuten hallin yläriveille. Tämä tarkoittaa sitä, että taas 70 minuutin tauon jälkeen tulee jäähy. ”IFK:lleko?” luulen, kun tilanne vihellettiin poikki Ilveksen hyökkäyspäädyssä ja Tommi Miettinen kaatui viimeisimpänä. Mutta ei, Miettinen itse tuomitaan heikoin perustein mailasta kiinnipitämisestä jäähypukille. ”Nyt tulee ratkaisu, ei mahda mitään”, toteaa yksi kavereistani vakavalla naamalla. IFK saa ylivoimaansa aluilleen. Mutta hetkeä myöhemmin IFK:n Markku Hurmeen korkealla heilunut maila tuottaa Ilveksen maalin takana IFK:lle jäähyn. Ilves pääsisi ylivoimalle hetken kuluttua, kun Miettisen jäähy on kulunut loppuun. En kuitenkaan usko, että me saisimme tehtyä ylivoimalla maalin, kun ei IFK:kaan kerran saanut. Pitkä ilta on tehnyt tehtävänsä ja vaikuttanut uskooni omaa joukkuetta kohtaan.
124 minuuttia ja risat tulee täyteen. Miettinen pääsee kentälle ja Ilves luvattuun ylivoimapeliinsä. Viitakoski-Helminen-Toni Dahlman-Arto Tukio-Nikko-yhdistelmä pyörittää ylivoimaa. Nyt ylivoima on kunnossa, aivan toisin kuin IFK:lla. Toisaalta yksikin harhasyöttö pelastaisi IFK:n ja ylivoima olisi ohi. Helminen on IFK:n maalin takana. Ja sitten Se Syöttö irtoaa. Hieman asetellen Raimon syöttöä Nikko laukoo maalin edestä. Ehdin nanosekunnin miettiä onko tämä totta, kun verkkokalvoillani näkyy, että tuo muutamasenttinen musta mötikkä käy punaisen metallikehikon rajaaman alueen hamppuverkoissa. Kyllä, se on totta. Suuri Juttu, vaikka se niin mitättömältä tuntuukin, käy toteen. Huutoa, hyppimistä ja aggressioiden purkamista. ”Ööööööööö!!!” Samaa jatkuu viisiminuuttinen jos toinenkin. Tuomo Ruudun telomisen kohteeksi ja muutenkin uransa aikana paljon kolhuja kokenut soturi, Jani Nikko, saa kunnian ampua tämän tuplaottelun historian kirjoihin ajassa 124.41. Sopivasti sekuntilukema 41 lättymestarin, maalin syöttäjän, numeron mukaan.
Viimeinkin tämä monituntinen hikoilu on ohi! Helsingin jäähalli on valloitettu. Helsinkiläiset poistuvat taistelutantereelta silmänräpäyksessä, samoin IFK:n punapaitainen joukkue. Jäljelle jäävät Ilveksen joukkue pokkaamaan kaikki palkinnot ja hallin yläkulmassa valloilleen päässyt kauniin mustavihreäkeltaisena vellova isokokoinen Ilveksen faniporukka. Pelaajat ja fanit tervehtivät toisiaan äänekkäästi. Yksi väsyneimmistä, Vesa Viitakoski, konttasi jäältä pukukoppiin. Tai ainakin legenda kertoo näin…
Voitto tärkeä avain loppukaudelle
Monet rutistelivat toisiaan ja muuten vaan elämöivät. Innokkaimmat sukeltelivat lumikasoihin. Monia helsinkiläisfaneja tappio kosketti syvästi, ja muutama Ilveksen kannattaja sai nyrkkiä osakseen, mistä tuli sairaalareissuja ja ilmoituksia virkavallalle. Paluumatkalle pääsimme lähempänä puoli yhtä ja Tampereelle bussit saapuivat kolmen maissa. Olimme erittäin väsyneitä, mutta olimme ottaneet henkisesti erittäin tärkeän avausvoiton. Meillä oli taas täysi usko siitä, että voimme voittaa Nordenskiöldinkadun jäähallissa.
Tästä uskosta oli jatkossa paljon hyötyä, sillä Ilves vei kaksi muutakin puolivälieräpeliä Helsingissä, kun kotipelit olivat tappiollisia. Näiden sattumusten kautta matkamme seuraavaan vaiheeseen, välieriin, kävi tämän Suuren Voiton viitoittamalla tiellä. Finaaliin emme enää väsyneenä yltäneet, mutta pronssi irtosi komeasti.