Niilo Tammisalo oli Ilveksen perustaja. Hän johti puhetta seuran perustavassa kokouksessa 10 huhtikuuta 1931. Niilo Tammisalo toimi pelaajavalmentajana Ilveksen ensimmäiset kolme kilpailukautta, oli joukkueen kapteeni ja valmensi seuraa seuraavat kolme kautta sen ensimmäisiin Suomen mestaruuksiin. Maaottelutasolla jalkapallossa ja jääpallossa menestynyt Niilo Tammisalo debytoi Suomen jääkiekkomaajoukkueessa 37-vuotiaana kaikkien aikojen vanhimpana pelaajana.

Tiitolan perheen omistaman talon strateginen sijainti Pyynikillä sekä palava innostus urheiluun oli Ilveksen kivijalka alusta alkaen. Isä Heikki tuki kymmentä poikaansa näiden innostuttua uudesta palloilulajista, mitä harjoitettiin läheisellä Pyhäjärven jäällä. Tiitolan perheen pojista pääsarjaan nousivat Risto, Jussi, Martti, Jaakko ja Matti Mikon toimiessa seuran puheenjohtajana ensimmäisellä vuosikymmenellä. Kaikki veljekset voittivat urillaan SM-mitaleita, joita kertyi yhteensä peräti 21, mikä on eniten yhden veljessarjan voittamia Suomessa. Niilo Tammisalon vaimo oli Heikki Tiitolan sisar, toisen sisaren poika Kalle Havulinna sekä veljessarjan sisarenpojat Seppo ja Tero Jaakkola olivat kaikki maajoukkuepelaajia ja moninkertaisia Suomen mestareita Ilveksen riveissä.

Juhani Linkosuo peri Teuvo Castrenin manttelin Ilveksen ja maajoukkueen veräjänvartijana 1942. Viidesti SM-kultaa voittanut Jussi Linkosuo oli ennen kaikkea innostaja. Soittotaitoinen joukkueen henkisen vireen ylläpitäjä oli myös visionääri käynnistäen kaupunginosatoiminnan sekä jääkiekkoilussa että jalkapalloilussa ja toimi jääkiekon A-junioreiden monivuotisena valmentajana. Pitkäaikaisen johtokunnan jäsenen ideasta Ilveksen Takkuturkit-yhdistys näki päivänvalon. Jääkiekkoleijona Juhani Linkosuo voitti pelaajana viisi SM-kultaa ja oli perustamassa Hockey Hall of Fame Finlandia 40 vuotta sitten.

Aarne Honkavaaran ura Ilveksessä ja Suomen jääkiekkoilussa oli ainutkertainen. Maajoukkueessa Dynamo esiintyi pelaajana, valmentajana, joukkueenjohtajana ja huoltajana sekä Jääkiekkoliiton luottamustoimissa. Ilveksessä Aarne oli vastaavasti pelaaja, valmentaja, seuran puheenjohtaja, organisaattori, järjestäjä ja kaikkea, missä hyvää miestä tarvittiin. Ehtipä hän edustaa rakasta seuraansa myös jalkapallossa, koripallossa, käsipallossa ja keilailussa. Hän voitti seitsemän SM kultaa, palkittiin Liikuntaneuvoksen arvonimellä, Pro Urheilu-mitalilla, elämäntyöpalkinto Unolla, nimettiin Suomen Jääkiekkoleijonaksi, hänen pelinumeronsa 7 on jäädytetty ja SM-liigan maalintekijäpalkinto on nimetty Aarne Honkavaara-palkinnoksi. Jääkiekkoleijona Aarne Honkavaara on Hockey Hall of Fame Finlandin perustajajäsen.

Pentti Isotalon ura Suomen kiekkoilussa hakee sekin vertaistaan. Mestaruussarjan debyytti tapahtui 1942 pelaajana, jatkui erotuomarina ja SM-liigan erotuomarikouluttajana, josta toimesta hän hellitti otteensa vasta 60 vuotta myöhemmin. Seitsemän Suomen mestaruuden pelaaja pelasi Leijonapaitaisessa maajoukkueessa enimmäkseen puolustajana, Ilveksessä puolestaan oikeana laitahyökkääjänä ja vasta myöhemmin puolustajana. Olympia- ja MM-kisaedustuksia Pentti Isotalolle kertyi sekä pelaajana että tuomarina. Jääkiekkoleijona Pentti Isotalo on palkittu Suomen Jääkiekkoliiton suurella ansioristillä ja SM-liigan vuoden linjamiespalkinto kantaa Pentti Isotalon nimeä.

Lasse Oksanen nousi edustusjoukkueeseen 1959-60 kaudella voittaen uskomattomalla 19 kauden urallaan 12 SM-mitalia, joista kultaisia oli kolme. Hän kuului myös siihen Ilveksen joukkueeseen, joka valloitti Euroopan Cupin hopeaa 1967. Urallaan Lasse Oksanen voitti pääsarjan maalipörssin kerran, valittiin Allstars-kuusikkoon ennätykselliset yhdeksän kertaa, valittiin kerran Suomen parhaaksi kiekkoilijaksi ja voitti Lynces Academicin hyökkääjäpatsaan kerran. Hänen pelinumeronsa 14 on jäädytetty. Kolmesti Leijonia olympia- ja 11 kertaa MM-kisoissa edustanut Lasse Oksanen sai kansainvälistä arvostusta, kun hänet nimettiin IIHF:n Hall of Fameen 1999. SM-liiga on varustanut runkosarjan parhaan pelaajan palkinnon Jääkiekkoleijona Lasse Oksasen nimellä.

Reijo Hakanen toimi pelaajaurallaan polunraivaajana lähtien ensimmäisenä suomalaispelaajana valloittamaan Keski-Euroopan kaukaloita voittaen Itävallan mestaruuden lisäksi sarjan maali- ja pistepörssit. Ilveksessä Reijo Hakanen valloitti Suomen pääsarjassa SM-kultaa kolmesti saalistaen yhteensä 10 SM-mitalia. Jääkiekkoleijona Reijo Hakanen valittiin kerran pääsarjan allstars-kuusikkoon, vastaanotti sarjan herrasmiespalkinnon 1972 ja voitti Euroopan Cupin hopeaa 1967. Ketju Oksanen-Peltonen-Hakanen oli Suomen pääsarjan pelottavin trio 1960-luvun puolivälissä. Reijo Hakanen edusti Leijonia kolmesti MM-kisoissa ja oli lyömässä Tšekkoslovakian vuoden 1967 MM-kisoissa, kun Leijonat ensimmäisen kerran kaatoivat ns. suuren kiekkomaan arvoturnauksessa.

Toisen polven Ilves-kiekkoilija Jarmo Wasama koki lyhyen, mutta menestyksekkään pelaajauran. Tapaturmaisesti vain 22-vuotiaana menehtynyt Jampe oli saavuttanut lähes kaiken, mitä 1960-luvulla oli suomalaiskiekkoilijalle tarjolla. . Hänet oli valittu Suomen parhaaksi jääkiekkoilijaksi MM-kotikisojen vuonna 1965, hän oli edustanut Leijonia MM- ja Olympiakaukaloissa ja hänellä oli SM-kulta plakkarissaan. Jarmo Wasama ehti pelata kolmet MM-kisat ja yhden olympiakisat saavuttaen Leijonien ensimmäisen arvokisamitalin eli EM-hopean 1962. Jääkiekkoleijona Jarmo Wasama pelasi Ilveksessä kuusi kautta voittaen kahdesti SM-kultaa ja yhteensä 5 SM mitalia, hänet valittiin pääsarjan allstars-kuusikkoon viidesti, sarjan parhaaksi puolustajaksi kerran, Ilves on jäädyttänyt hänen pelinumeronsa 2 ja Jampe ehti palloilla jalkapallon pääsarjassa neljä kautta. Jarmo Wasaman poikkeuksellista puolustajan taitoa kuvaa parhaiten kotikisojen saldo 1965, jolloin hän voitti Leijonien sisäisen pistepörssin. Kanadan suurlähettilään lahjoittama vuoden tulokkaan palkinto on nimetty Jarmo Wasaman-muistopalkinnoksi.

Jorma Peltonen johdatti Ilveksen kymmenen kertaa SM-mitaleille, joista kaksi oli Suomen mestaruuden arvoisia. Jorma Peltonen pelasi Ilveksessä 13 kautta ennen siirtymistään Sveitsin ja Italian kaukaloihin. Hän dominoi pääsarjaa voittamalla pistepörssin peräti viisi kertaa, kerran hän oli kauden maalikuningas ja kahdesti hänet nimettiin mestaruussarjan allstars-kuusikkoon. Jorma Peltonen muodosti ensin Lasse Oksasen ja Reijo Hakasen sekä myöhemmin Oksasen ja Pekka Leimun kassa Ilveksen pelätyn ykkösketjun, jonka tehot tulivat kansainvälisestikin tutuiksi kolmissa olympia- ja kuusissa MM-kisoissa. Jääkiekkoleijona Jorma Peltosen taidot siirtyivät pojille Jarnolle ja Jermulle, joista kumpikin ylpeinä kantoivat Ilveksen peliasua SM-liigassa. Ilves on jäädyttänyt Jorma Peltosen pelinumeron 16.

Pekka Leimun peliura mestaruussarjassa kesti 10 pelikautta, joiden saalis on ainutlaatuinen: hän voitti SM-kultaa kahdesti, SM-hopeaa kolmesti samoin kuin SM-pronssejakin. Hänen pelipaikkansa Ilveksen ykkösketjussa Lasse Oksasen ja Jorma Peltosen kanssa oli kuin luotu hänen lujille laukauksilleen: niillä irtosi Mestaruussarjan maalikuninkuus kolmena kautena. 1967 hän voitti ketjukaveriensa tavoin Euroopan Cupin hopeaa. Jääkiekkoleijona Pekka Leimu pelasi kerran olympiakisoissa ja kaksi kertaa MM-jäillä, voittaen Leijonien sisäisen pistepörssin 1970. Pekka Leimun ikimuistoisin ilta pääsarjassa kirjoitettiin kaudella 1971-72, kun hän yhdessä ottelussa viimeisteli seitsemän maalia ja antoi kaksi maalisyöttöä, mikä on pääsarjan ennätys yhä edelleen. Pekka Leimun teholuku pelatuissa mestaruussarjan otteluissa oli 1,1 pistettä per peli.

Risto Siltanen siirtyi Mäntästä 14-vuotiaana Ilveksen C-junioreihin nousten pikavauhtia seuran edustusjoukkueeseen. Ensimmäisellä Liigakaudella Risto Siltanen valloitti Jarmo Wasama-palkinnon vuoden tulokkaana ja hänet nimettiin sarjan allstars-kuusikon puolustajaksi. Kaksi kautta myöhemmin Risto Siltanen siirtyi ammattilaiseksi Pohjois-Amerikkaan ja hänestä tuli ensimmäinen profiilipuolustaja NHL:ssa. Edmontonin, Hartfordin ja Quebecin kautta Risto Siltasen ura jatkui Sveitsiin ennen paluutaan Ilvekseen neljäksi kaudeksi, joista yhtenä hän toimi joukkueen kapteenina. Jääkiekkoleijona Risto Siltanen saalisti kerran SM-hopeaa ja SM-pronssia, valittiin kolmesti Liigan allstars-kentälliseen sekä edusti Leijonia kolme kerta MM-kisoissa ja kerran Canada Cupissa, sekä nimettiin kahdesti U20 MM-kisojen allstars-kenttään.

Marianne Ihalainen edusti Ilvestä 20 kautta voittaen kahdeksan SM-kultaa, neljä SM-hopeaa ja neljä SM-pronssia. Kansainvälisissä arvoturnauksissa mitalisaalis kasvoi yhdellä olympiapronssilla, viidellä MM-pronssilla sekä neljällä Euroopan mestaruudella yhden EM-pronssin lisäksi. Marianne Ihalainen oli polunaukaisija, kun hänet ensimmäisenä naiskiekkoilijana maailmassa valittiin Hall of Fameen ja hänen Ilveksessä kantamansa numero 16 sekä maajoukkueessa numero 9 jäädytettiin. Peliuran jälkeen Marianne Ihalainen luotsasi Ilveksen yhteen SM-kultaan, kahteen hopeaan ja yhteen pronssiin sekä naisleijonat vuoden 2010 olympiapronssiin. Naisten SM-sarjan pistepörssin palkinto kunnioittaa Marianne Ihalaisen menestyksekästä uraa. Marianne Ihalainen pelasi SM-sarjassa 379 ottelua viimeistellen 664 tehopistettä.

Raimo Helminen on jääkiekon legenda sekä kotimaisin että kansainvälisin meriitein. Kuusien olympiakisojen, 11 MM-kisojen, yhden Canada Cupin ja yhden World Cupin legenda valittiin IIHF:n Hall of Fameen 2012. Raimo Helminen on maailmanennätyskiekkoilija pelattujen maaottelujen lukumäärällä edustettuaan Leijonia 331 maaottelussa. Arvokisoissa Raimo Helminen kruunattiin maailmanmestariksi 1995, hän saalisti lisäksi neljä MM-hopeaa, yhden MM-pronssin, kerran olympiahopeaa ja kahdesti olympiapronssia. Koko SM-liigauransa Raimo Helminen pelasi Ilveksessä: 16 kauden saaliina, joista hän oli yhdeksän kautta Ilveksen kapteeni, oli yksi SM-kulta, yksi SM-hopea ja kaksi SM-pronssia, hänet valittiin neljä kertaa Liigan allstars-kentälliseen ja hän voitti Lasse Oksanen-palkinnon 1998 Liigan runkosarjan parhaana pelaajana sekä Kultaisen Kypärän kauden parhaana pelaajana pelaajien äänestyksen tuloksena. Leijonat ovat jäädyttäneet Jääkiekkoleijona Raimo Helmisen pelinumeron 14 ja Ilves pelinumeronsa 41. Nuorten SM-liigan kauden tehopelaajan palkinto kunnioittaa Raimo Helmisen nimeä.

Ilveksen jääkiekkojoukkue esiintyi ensimmäisen kerran 24. tammikuuta 1932 Näsijärven jäällä urheiluseura Visan radalla. Vastustajana oli edelliskauden Suomen Mestari Tampereen Palloilijat. Ottelun voitti TaPa maalilukemin 2-1. Valkoisissa pelipaidoissa esiintyneen Ilveksen yleisöennätykseksi kirjattiin 14 maksanutta katselijaa, jotka todistivat Reino Lahtisen sivaltaneen Ilveksen historiallisen ensimmäisen maalin jääkiekko-ottelussa. Reska Lahtinen oli kutsuttuna paikalla, kun jääkiekko saapui Suomeen eli Pyhäjärven jäällä Tapaninpäivänä 1926. Hän osallistui ensimmäiseen Suomessa järjestettyyn jääkiekkopeliin seuraavan talvena Pyrinnön riveissä. Historiaan Reska Lahtisen nimi jäi Ilveksen avausmaalin viimeistelijänä.

Suomen ensiesiintyminen MM-jäillä tapahtui Sveitsin Baselissa helmikuussa 1939. Kunnian ensimmäiseen arvokisamiehistöömme kuulumisesta sai vyölleen viisi Ilves-pelaajaa: maalia vartioi Teuvo Castren, puolustuksessa luutivat Seppo Jaakkola ja Kalevi Sutinen sekä hyökkääjinä pelasivat Erkki Rintala ja Risto Tiitola Martti Tiitolan toimiessa maajoukkueemme managerina. Erkki Rintala oli toinen Suomen kahdesta maalintekijästä MM-turnauksessa. Samana vuonna puhjennut talvi- ja sitä seurannut jatkosota vaativat veronsa myös Ilveksen riveistä. Kaikkiaan 15 Ilves-pelaajaa antoi henkensä maatamme puolustaessaan, MM-pelaajat Erkki Rintala ja Kalevi Sutinen heidän joukossaan, Teuvo Castrenin menettäessä näkönsä.

Eero Saari nousi 16-vuotiaana Ilveksen edustusjoukkueeseen, missä viihtyi koko Mestaruussarja-ajan peliuransa. Yhdentoista kauden uurastus palkittiin kuudella SM-kulta- ja kahdella SM-hopeamitalilla. Suomen Leijonissa Eero Saari hyökkäsi 1951 MM-kisoissa Pariisissa sekä 1952 Talviolympialaisissa Oslossa. Eero Saari kirjoitti nimensä kiekkohistoriaan onnistuessaan ensimmäisenä suomalaispelaajana toimittamaan kiekon Kanadan pömpeliin arvokisoissa. Kolmen Suomen Jääkiekkoleijonan muodostama ketju Yrjö Hakala, Lotfi Nasib ja Eero Saari muodostivat aikansa pelätyn kolmikon niin kotimaisissa kuin kansainvälisissäkin kaukaloissa Ilveksen sekä maajoukkueen väreissä.

Raimo Kilpiö nousi Ilveksen edustusjoukkueeseen seuran ainoalla Suomi-sarjassa pelaamalla kaudella 1953, mutta johdatti nopeasti kasvattajaseuransa neljään SM-kultaan kahdeksan vuoden aikana. Raimo Kilpiö nimettiin neljästi sarjan allstars-kentälliseen, neljästi hänet valittiin sarja parhaaksi hyökkääjäksi ja kahdesti Suomen parhaaksi jääkiekkoilijaksi. Raimo Kilpiön huikea ura kesti 21 kautta pääsarjassa, hän edusti Leijonia kahdesti Olympia- ja kahdeksan kertaa MM-jäillä ollen vuoden 1965 kotikisojen Leijonakapteeni. Ketju Rastio-Kilpiö-Salmi oli aikanaan sekä Ilveksen että maajoukkueen ykkösnyrkki. SM-liigan herrasmiespelaajan palkinto kantaa Jääkiekkoleijona Raimo Kilpiön nimeä.

Viisitoista kautta Ilveksen veräjän vartijana pelannut Jääkiekkoleijona Juhani Lahtinen voitti viisi SM-kultaa, neljä hopeaa ja kolme pronssia sekä Euroopan Cupin hopeaa. Jääkiekkoleijona Juhani Lahtinen pelasi kahdet olympia- ja kahdeksat MM-kisat Leijonien ykkösvahtina voittaen EM-hopeaa 1962, jona vuonna hänet valittiin Suomen parhaaksi jääkiekkoilijaksi. Hänet nimettiin pääsarjan allstars-kentälliseen neljästi ja kahdesti hän voitti pääsarjan parhaan maalivahdin palkinnon. Viimeisen kerran Juhani Lahtisen nimi kirjoitettiin Ilveksen pöytäkirjaan 22 vuotta debyyttiottelustaan kaudella 1977-78 – tosin silloin vain varamaalivahdiksi.

1950-luvulla Seppo Helteen valmentamaan joukkueeseen löysivät tiensä palloilulahjakkaat nuorukaiset, jotka tamperelaisten keskuudessa saivat lempinimen Tikkunekut. Alkuperäisen joukkueen riveissä pelasivat mm. Jarmo Wasama, Harjun veljekset Erkki ja Matti, Raimo Määttänen, Esko Kaonpää, Kaj Matalamäki ja Matti Jansson, kaikki myöhemmin Ilveksen edustusjoukkueeseen ja aina Leijoniin asti kiivenneitä huippupelaajia. Tikkunekut muodostivat rungon, kun Seppo Helle luotsasi Ilveksen Suomen mestaruuteen, ensin kahdesti A-junioreissa vuosina 1960 ja 1961 sekä vuotta myöhemmin Mestaruussarjassa. Ilves voitti kahdella seuraavalla kaudella pronssia, joten Seppo Helle luotsasi viidellä perättäiselle kaudella joukkueensa mitaleille. Seppo Helle oli Suomen ensimmäinen päätoiminen valmentaja, hän otti ensimmäisenä valmentajana Suomessa kolmannen ketjun joukkueensa kokoonpanoon ja hän oli myös Suomen ensimmäinen päätoiminen toiminnanjohtaja jääkiekkoseurassa lopetettuaan valmentamisen 1964. Seppo Helle oli Ilveksen palveluksessa yli 20 vuotta toiminnanjohtajana sekä jääkiekon edustusjoukkueen managerina, mikä posti sekin oli lajissaan ensimmäinen Suomessa.

Ilvestä puheenjohtajana kahdesti vuosina 1961-64 ja 1974-77 johtanut Pekka Terho oli aina valmis talkoisiin, kun miestä tarvittiin. Jo nuorena Ilvekselle sydämensä menettänyt Terho loi uransa finanssimaailmassa Tampereen Säästöpankin johtajana. Tampereelta käsin hän johti Tampereen kaupungin, Pirkanmaan ja koko valtakunnan tärkeitä päätöksiä ja käänsi molemmilla puheenjohtajuusjaksoillaan Ilveksen kurssin kohti tyynempiä vesiä. Vaikutusvalta muihin päättäjiin, intohimo Ilveksen harjoittamaan urheiluun ja seuran etu – nuo sanat olivat kaiverretut Pekka Terhon sydänjuuriin. Pekka Terhon auttava käsi tavoitti vuosikymmenten aikana lukuisia Ilveksen pelaajia, valmentajia ja kannattajia.

Seppo Hiitelän ura pääsarjassa pelaajana Ilveksen väreissä kesti kahdeksan kautta edustusjoukkueessa ja neljä A-junioreissa. Liigaurallaan hän voitti kahdesti SM-pronssia ja voitti kerran SM-liigan kauden ylivoimamaalipörssin. Peliuran jälkeen Seppo Hiitelä siirtyi vaihtoaitiossa penkin taakse ja johti ensin Ilveksen A-junioreita apuvalmentajan pallilta ennen siirtymistään askelta ylemmäs edustusjoukkueeseen. Ensimmäinen kausi sujui apuvalmentajana, mutta seitsemänä kautena hän otti päävalmentajan pestin luotsaten Ilveksen SM-pronssiin 1983 ja lopulta SM-kultaan 1985. Mestaruuskaudella Seppo Hiitelä valittiin SM-liigan vuoden valmentajaksi. Seppo Hiitelä antoi apunsa aina kasvattajaseuralleen toimien vaikeiden vuosien aikana kaksi kautta seuran urheilujohtajana.

Sari Marjamäki, tyttö- ja pelaajanimeltään Sari Fisk, on yksi neljästä suomalaispelaajasta, jotka olivat mukana kolmessa ensimmäisessä  Suomen naisjääkiekkoilijoiden  olympiajoukkueessa.  voittaen Naganon 1998 olympialaisissa  Suomi pronssia. Naisten maajoukkueen Leijona-paitaan Sari Fisk pukeutui kaikkiaan 217 kertaa edustaen Suomea arvokisoissa 16 kertaa: kahdeksan kertaa MM-kisoissa, kolmesti Olympiakisoissa ja viidesti EM-kisoissa. Yksitoista kertaa Sari Marjamäen kaulaan ripustettiin arvokisamitali: viidesti MM-pronssi, kerran Olympiapronssi, neljästi EM-kulta ja kerran EM-pronssi. Hänen maajoukkueuransa päättyi  Torinon 2006 olympialaisiin, joissa hän oli Suomen joukkueen  kapteeni. Suomen Jääkiekkoliitto on kunnioittanut Sari Fiskin uraa nimeämällä naisten SM-sarjan tehopelaajan palkinnon Sari Fisk-palkinnoksi. SM-sarjaurallaan Sari Fisk voitti neljä SM-kultaa, kaksi SM-hopeaa ja neljä SM-pronssia pelaten 401 ottelua tehoilla 339+253=592.

Linda Välimäki edusti urallaan Leijonia seitsemässä arvoturnauksessa voittaen kaksi olympia pronssia, yhden MM-hopean ja kaksi MM-pronssia. Kotimaisessa SM-sarjassa Linda Välimäki pelasi Ilveksessä seitsemän kautta 16 pääsarjakautensa aikana. Kaikkiaan hän voitti 5 SM-kultaa sekä kolme hopeaa. Henkilökohtaisia palkintoja olivat seitsemän nimeämistä sarjan allstars-kuusikkoon, kahdesti valinta sarjan arvokkaimmaksi pelaajaksi ja neljästi sarjan parhaaksi hyökkääjäksi. Kaikkiaan Linda Välimäki pelasi SM-sarjassa 335 ottelua tehoilla 360 + 342 = 702. Linda Välimäki ei ole jättänyt jääkiekkoa vaan valmentaa Ilveksen E- ja G-junioreiden tyttöjoukkueita.

Jukka Tammi edusti kasvattajaseuraansa Ilvestä 25 kautta, joista 14 SM-liigassa ja 11 juniorijoukkueissa. SM-liigassa Jukka Tammi voitti yhden SM-kullan, yhden hopean ja kaksi pronssia. Lopettaessaan Jukka Tammella oli tilillään maalivahtien eniten pelattuja otteluita (608) ja eniten pelattuja otteluita-ennätys (510) samoin kuin eniten syöttöpisteitä kerännyt maalivahti (23). Leijonissa Jukka Tammi vartioi maalia 13 arvoturnauksessa, joista seitsemät olivat MM-kisoja, neljät olympiakisoja ja kahden Canada Cup-turnauksia. Saaliina maailmanmestaruus 1985, yksi MM- ja olympiahopea, kaksi olympiapronssia, Canada Cupin pronssi ja U20 vuotiaiden MM-pronssi. Jukka Tammi palkittiin SM-liigan Vuoden tulokkaana Jarmo Wasama-palkinnolla 1983, kerran SM-liigan parhaana maalivahtina ja kerran Kultaisella Kypärällä sarjan parhaana pelaajana. Juka Tammen pelinumero 30 on jäädytetty Hakametsän hallissa.

Lasse Laukkanen tutustui jääkiekkoon kotikaupungissaan Tampereella, kun hän liittyi Ilveksen kaupunginosasarjan eli Kanada-sarjan Toronto Maple Leafsin joukkueeseen 1969. Juniori-ikä ei edes ehtinyt vielä vanheta, kun hän kiinnostui huoltotehtävistä. Ilveksen edustusjoukkueen silloinen huoltaja Markku Järvinen houkutteli 15-vuotiaan kouluikäisen nuorukaisen apulaisekseen 1971. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin Järvinen otti vastuulleen Ilveksen joukkueenjohtajan tehtävät, jolloin Lasse Laukkanen sai päävastuun huoltotöistä. 50-vuotisen uran aikana Lasse Laukkanen on ollut poissa Ilveksen penkin takaa ainoastaan muutaman kerran, nekin sairauden vuoksi.

Lasse Laukkanen on toiminut Suomen B- maajoukkueen huoltajana 1995–97, Olympiajoukkueen huoltajana vuosina 1988–92 ja nuorten alle 18-vuotiaiden maajoukkueen huoltajana kauden 1979–80. Vuonna 1995 SM-liigan huoltajat perustivat oman etujärjestönsä ja puheenjohtajana alusta alkaen on ollut Lasse Laukkanen.

Kuten edeltäjänsä Erkki Saarinen ja Henry Kvist, myös Risto Lindroos nousi Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmentajaksi puolustajan paikalta. Hän oli 19-vuotiaana mukana Ilveksen perustavassa kokouksessa 1931. Seuran riveissä Lindroos pelasi viisi kautta huipentaen peliuransa kahteen Suomen mestaruuteen 1936 ja 1937. Lisäksi hän voitti kerran SM-hopeaa ja kerran SM-pronssia, vaikka noina kausina lisäksi vähävarainen Jääkiekkoliitto ei jakanutkaan muita mitaleita kuin SM-kullat.

Risto Lindroos lopetti peliuransa 25-vuotiaana ja siirtyi Ilveksen valmentajaksi. Seura eli Lindroosin valmentajavuosina kaikkien aikojen menestyskauttaan voittaen kuusi SM-kultaa ja kolme pronssia. Hän valmensi Ilvestä kaikkiaan 74 pääsarjaottelussa, joista 55 päättyi voittoon, kymmenen tasapeliin ja vain yhdeksän tappioon. Jääkiekkoilijoiden kesäharjoittelu ja taktisella puolella ylivoiman mahdollistanut pakkopeli olivat uutuuksia, joita Lindroos toi suomalaiseen jääkiekkoon.  Maajoukkueen päävalmentajaksi Risto Lindroos valittiin ensimmäisen kerran heti sodan jälkeen vuonna 1945. Sekä Ilveksen että maajoukkueen valmentajana Lindroos piti välissä parin vuoden tauon. Kummallakin kerralla hänen kausiensa välissä toimi valmentajana Henry Kvist. Palattuaan maajoukkueen valmentajaksi 1949 Lindroosin käskytettävänä oli jo Leijona-ryhmä: joukkue oli saanut lempinimensä edellisenä vuonna pelipaitaan ilmestyneestä vaakunakuviosta. 

Risto Lindroos toimi Leijonien päävalmentajana kaksissa MM-kisoissa ja Suomen ensiesiintymisessä olympiakisoissa Oslossa 1952. Hän toimi valmentajavuosiensa jälkeen myös maajoukkueen huoltajana vuodet 1961–64. Valmennusansioiden ohella Lindroos kuuluu suomalaisen erotuomaritoiminnan uranuurtajiin. Hän toimi liiton erotuomarikouluttajana, tuomitsi 62 Mestaruussarjaottelua ja 22 maaottelua toimien lisäksi erotuomarina kolmissa MM-kisoissa. Suomen Jääkiekkoliiton liittohallituksessa Risto Lindroos oli jäsenenä kuusi vuotta 1941–46 ja 1953–54.

Risto Lindroosin nuorempi veli Tuomo Lindroos on aateloitu Jääkiekkoleijonaksi erotuomarikategoriaan numerolla 23.

Yrjö Hakala oli ennätysten mies monella eri tavalla. Hän on yhä kaikkien aikojen nuorimpana miesten maajoukkueessa esiintynyt pelaaja. Ripustaessaan luistimet vihdoin naulaan 1968 hän oli pelannut pääsarjassa 20 pelikaudella, mikä oli tuolloin Suomen ennätys. Hän voitti urallaan 15 SM-mitalia, mitä saavutusta ei ole kukaan vielä ylittänyt. 

”Yte” Hakalan kasvattajaseura oli Ilves, jonka riveissä hän voitti hopeaa 1949 ja kultaa kolmella seuraavalla kaudella. Nuori hyökkääjä pelasi kuuluisan ”H-ketjun” laiturina yhdessä Aarne Honkavaaran ja Kalle Havulinnan kanssa. Vuonna 1949 Hakala otettiin varamieheksi maajoukkueen Sveitsi-peliin Tampereella. Honkavaaran saatua iskun leukaansa valmentaja komensi Yten yllättäen jäälle – ikää Hakalalla oli tuolloin vasta 16 vuotta, 9 kuukautta ja 9 päivää. Näin alkanut maajoukkueura kattoi lopulta 129 ottelua ja kahdeksat arvokilpailut. Hakala oli Leijonien paras pistemies kahdessa MM-turnauksessa (Krefeld 1955 ja Moskova 1957). 

Seuratasolla Yrjö Hakala muutti 1952 HPK:hon ja kahden vuoden kuluttua takaisin Tampereelle, ei kuitenkaan Ilvekseen vaan TBK:n joukkueeseen, joka 1955 muutti nimensä Tapparaksi. Hämeenlinnan ajalta ansiolistalle kertyi SM-sarjan pistepörssin ja maalikuninkuuden voitto 1954 sekä yksi maahockeyn SM-kulta. Kahdeksan kautta Tapparassa toivat kolme mestaruutta lisää sekä siirtymisen hyökkääjästä puolustajaksi. Viimeiset pelikautensa Hakala vietti pelaajavalmentajana SaiPassa, jonka hän johti seurahistorian ensimmäiselle mitalisijalle 1966. Yhteensä SM-mitaleita kertyi Hakalalle peräti 15. Peliuransa jälkeen hän toimi viisi vuotta SaiPan valmentajana.  Vuonna 1967 Yrjö Hakala teki kiekkohistoriaa yhdessä poikansa Karin kanssa: ensimmäisen kerran isä ja poika pelasivat samassa SM-sarjaottelussa. SaiPan pakkipari hoiti leiviskänsä hyvin, sillä Koovee kaatui vierasottelussa numeroin 7–5.

Yrjö Hakala voitti Mestaruussarjassa kuusi kultaa, neljä hopeaa ja viisi pronssia, voitti pistepörssin ja maalipörssin 1954, valittiin sarjan herrasmiespelaajaksi 1959 ja vastaanotti vuosina 1954 ja 1955 Lynces Academicin parhaan hyökkääjän palkinnon. Yrjö Hakala valittiin vuosina 1955 ja 1958 Suomen parhaaksi jääkiekkoilijaksi.

Yrjö Hakala edusti Leijonia vuosien 1952 ja 1960 Olympiakisoissa sekä kuudesti MM-kisoissa. Neljissä arvokisoissa hän toimi mallikkaasti Leijonien kapteenina.

Puolustaja Erkki Koiso oli avainpelaajana nostamassa Ilveksen takaisin suomalaisen jääkiekon huipulle 1950-luvun lopulla. Iki-Ilves voitti myöhemmin mestaruuden myös tupsukorvien valmentajana.  Hänet muistetaan kovaa taklaavana ja kovia lyöntilaukauksia ampuvana puolustajana, joka pakkiparinsa Matti Lampaisen kanssa muodosti luotettavan parivaljakon sekä seurajoukkueensa Ilveksen että Leijonien alakerrassa. Asennetta kuvaa hyvin se että Erkki Koison pelitavalla ei ollut eroa, oli kyseessä viralliset ottelut tai joukkueen harjoitukset.

”Iivarina” yleensä aina tunnettu Erkki Koiso aloitti SM-sarjauransa Ilveksessä kaudella 1951–52. Debyyttikausi toi juniorille Suomen mestaruuden, mutta vielä kovin vähän peliminuutteja. Kesällä 1952 Ilves menetti kuitenkin tukun runkopelaajiaan, minkä kukkuraksi joukkueen tähtipelaajan Aarne Honkavaaran ura päättyi loukkaantumiseen vuodenvaihteessa. Koisolle tämä merkitsi lisää vastuuta, mutta vähemmän menestystä. Ilves jopa putosi SM-sarjasta 1954, mutta nousi välittömästi takaisin, ei vähiten Koison peliotteiden ansiosta. 

Ilves palasi Suomen mestariksi 1957 ja uusi voittonsa seuraavana vuonna. Erkki Koiso valittiin kauden 1956–57 parhaaksi puolustajaksi. Samaan vuoteen osui myös hänen arvokisadebyyttinsä Honkavaaran valmentamissa Leijonissa Moskovan MM-kisoissa. Koiso voitti neljännen SM-kultansa Ilveksessä 1960 ja lopetti pelaajauransa seuraavana vuonna.  Erkki Koiso toimi 1960-luvulla kaksi vuotta Ilveksen valmentajana. Keväällä 1966 joukkue juhli Suomen mestaruutta, mutta sai seuraavana vuonna tyytyä pronssiin.  Ilves valloitti Eurooppa Cupin hopean keväällä 1967 kärsimällä niukat 3-2 ja 5-4 tappiot mestaruuden vieneelle tšekkiläiselle ZKL Brnolle.

Erkki Koiso voitti Mestaruussarjassa neljästi SM-kultaa pelaajana sekä valmentajana kerran kultaa ja pronssia. Lynces Academicin parhaan puolustajan palkinnon hän voitti vuosina 1957 ja 1960. Leijonissa Erkki Koiso puolusti sinivalkoisia värejä neljissä MM-kisoissa ja yksissä Olympiakisoissa. Hän oli Leijonien kapteeni viimeisessä arvokisassaan vuoden 1961 MM-kisoissa Sveitsissä.

Erkki Koiso teki elämäntyönsä johtaessaan perheyrityksenä edelleen toimivaa Koiso Oy:n pukimoa, joka oli tunnettu Leijonien hovihankkijana 1950- ja 1960-luvuila.

Anne Haanpää on ensimmäinen Suomen Jääkiekkoleijonan arvon saanut naiserotuomari. Hänen kansainvälisen erotuomariuransa kohokohdat ovat vuoden 2002 Olympiakisat Salt Lake Cityssä, naisten MM-kisat vuosina 2000 ja 2001, Olympiakarsintaturnaus 2004, Aasian Talvikisat 2003 sekä Euroopan Cupin finaalit 2005. Naisten SM-sarjaa Anne Haanpää tuomitsi vuosina 1999–2006. Aktiiviuransa jälkeen Anne on toiminut naisten SM-sarjan otteluvalvojana sekä nais- ja tyttötuomarien erotuomarikouluttajana. Hänen Kansainvälinen ura jatkuu IIHF:n erotuomaritarkkailijana. Puolustajana vuosina 1982–1998 naisten SM-sarjassa pelanneen Anne Haanpään seurat olivat Ässät, Ilves ja Keravan Shakers. Urallaan Anne Haanpää voitti kahdeksan SM-kultaa, neljä hopeaa ja yhden pronssin. Hän ampui pelaamissaan 237 ottelussa 290 maalia, antoi 171 maaliin johtanutta syöttöä kooten näin 461 tehopistettä. Rangaistusaitiossa Anne vietti 262 minuuttia. Playoff-otteluissa Anne Haanpään tilastoon kirjattiin lisäksi 53 ottelua, joissa hän viimeisteli 21 maalia antaen 23 syöttöä, joista tehopisteet 44. Rangaistusminuutteja kertyi Annelle 50. Suomen Leijonapaidassa Annen saldo oli 67 pistettä 88 maaottelussa. Anne Haanpään palkintokaappia koristavat neljä MM-pronssia, neljä EM-kultaa sekä yksi EM-pronssi.

Timo ”Tinke” Peltomaa kuuluu pelaajiin, jotka muistetaan erityisesti yhdestä ottelusta. Peltomaalle tuo ottelu oli Suomi–Kanada puolivälieräottelu MM-kisoissa 1992, jolloin laitahyökkääjä laukoi kolme maalia Ron Hextallin selän taakse johdattaen Leijonat välierään ja kohti ensimmäistä MM-kisamitalia. Timo Peltomaa pukeutui Leijonapaitaan kolmissa MM-kisoissa, yksissä Olympiakisoissa ja kerran Canada Cupissa. Nuorten maajoukkueessa hän oli voittamassa 20-vuotiaiden MM-pronssia 1988.

Valkeakosken Kiekko-Ahman juniorina uransa aloittanut Timo Peltomaa tunnettiin vahvasti Ilveksen miehenä – hän palasi seuraan vielä päättämään uransa. Peltomaan pelivuosien huippukaudeksi muodostui talvi 1992. Tuolloin hän osallistui olympiaturnaukseen, oli voittamassa Leijonille historian ensimmäistä MM-mitalia ja iski SM-liigassakin uransa maaliennätyksen (22 osumaa). Ilveksen lisäksi Timo Peltomaa kiekkoili kauden Hämeenlinnan Pallokerhossa ja samoin yhden kauden Rauman Lukossa. Kahdesti urallaan hän voitti SM-liigan jäähypörssin.

Timo Peltomaalla oli NHL-varaus, mutta hän ei milloinkaan siirtynyt Pohjois-Amerikkaan. Taisteleva voimahyökkääjä kiekkoili ulkomailla kuitenkin kaksi kautta sekä Saksan että Ruotsin liigoissa. Saksassa hänen seuroinaan olivat Frankfurt Lions ja Augsburger Panthers sekä Ruotsin Elitserienissä Timrå IK. Timo Peltomaa on jakanut jääkiekkotietouttaan Ilveksen A-junioreiden managerina sekä apuvalmentajana. Peliuransa jälkeen Peltomaa on Jääkiekon SM-liigaotteluissa tv-kommentaattorina.

Matti Kaario on tehnyt mittavan uran Ilveksessä niin pelaajana kuin myös valmentajana ja joukkueenjohtajana.

Pelaajaurallaan hän toimi 4 vuotta Ilveksen kapteenina vuosina 1982-1986. Kaario on luontainen johtaja joka nautti pelaajien suurta arvostusta. Ilveksen voittaessa toistaiseksi viimeisen mestaruutensa 1985 hänen panoksensa joukkueen henkisenä johtajana oli merkittävä.

Pelaajauransa jälkeen Kaario on toiminut Ilveksen päävalmentajana kolmesti sekä joukkueenjohtajana 7 kautta.

Risto Jalo oli avainpelaaja Ilveksen voittaessa Suomen mestaruuden 1985. Viidennessä ja ratkaisevassa loppuottelussa Turun Palloseuran kotiareenalla Kupittaalla, Risto Jalo autettiin ottelun ensimmäisessä erässä kaukalosta reiden loukkaantumisen johdosta. Hän palasi kuitenkin toiseen erään, sytytti Ilveksen taisteluun, laukoi voittoon tarvittavat kaksi maalia ja vei täten Ilveksen sen 16. Suomen mestaruuteen. Kansainvälisellä urallaan hän oli Leijonien vakiosentteri useissa 1980-luvun arvoturnauksissa.

Jääkiekkouransa Risto Jalo aloitti Kooveen junioreissa, ja kasvattajaseuransa väreissä hän teki myös SM-liigadebyyttinsä kaudella 1979–80. Kooveen pudottua liigasta samana keväänä Jalo siirtyi muiden seuran parhaiden pelaajien tavoin Ilvekseen.

Mestaruuskauden jälkeen Risto Jalo lähti NHL:ään, mutta läpimurto Edmonton Oilersin huippumiehistöön jäi tekemättä. Jalo pelasi Ilveksessä vielä viisi ja HPK:ssa neljä SM-liigakautta käväisten välillä Ruotsin Vita Hästen joukkueessa maan I divisioonassa ja Italian HC Fassassa. Risto Jalo oli viiden vuoden ajan Ilveksen toimitusjohtajana pelaajauransa jälkeen vuodesta 1998 alkaen. Risto Jalo saavutti SM-liigassa kerran SM-kultaa, kerran SM-hopeaa ja kolmasti SM-pronssia. Hänet palkittiin 1983 Raimo Kilpiö-palkinnolla Liigan herrasmiespelaajana, 1984 hän vastaanotti Lynces Academicin parhaan hyökkääjän palkinnon, jolloin hänet valittiin myös liigan allstars-kentälliseen sekä 1985 hänet palkittiin Sisu-pokaalilla Liigan pudotuspelien tehopelaajana. Risto Jalo vastaanotti vielä 1988 Matti Keinonen-palkinnon voitettuaan Liigan tehopörssin. Leijonamiehistössä Risto Jalo pelasi viidet arvokisat: kerran Olympiaturnauksessa sekä neljästi MM-kisoissa, ensimmäinen kisakokemus oli Länsi-Saksan MM-turnauksesta 1983 viimeisen oltua Sveitsin MM-kisat 1990. Sarajevon olympiakisoissa 1984 hän pelasi sentterinä Suomen tehoketjussa Raimo Summanen–Risto Jalo–Petri Skriko.  Arvokisamitaleita hän saavutti yhteensä neljä: kahdesti EM-pronssia sekä 20-vuotiaitten MM-hopean ja -pronssin

Risto Jalo osallistuu edelleen aktiivisesti jääkiekon päätöksentekoon ja on SM-liigan johtoryhmän jäsen. Ilves on kunnioittanut hänen pelaajauraansa jäädyttämällä hänen pelinumeronsa 13.

Marika Pikkarainen oli huippupelaaja jo hyvin nuorena. Hän pelasi ensimmäisen ottelunsa naisten SM-sarjassa 13-vuotiaana . Ensimmäiset MM-kisat hän pelasi 15-vuotiaana.

Hän voitti urallaan Olympiapronssia 1998, 4 MM-pronssia sekä 4 SM-kultaa Ilveksessä jota edusti koko peliuransa.

Luonteeltaan rauhallinen ja huumorintajuinen Marika , lempinimeltään Pommi, tunnettiin hienosti peliä ymmärtävänä älykkäänä keskushyökkääjänä.

Marika Pikkkarainen lopetti peliuransa 23-vuotiaana.

Jyrki Lumme oli Leijonien pitkäaikainen profiilipuolustaja, joka teki 15 vuotta kestäneen ansiokkaan uran NHL:ssä.

Ilveksen kiekkokoulun kasvattama Jyrki Lumme pelasi juniorivuotensa Ilveksessä ja Kooveessa voittaen nuorten Suomen mestaruuden 1984. Vuotta myöhemmin hänet nostettiin tupsukorvien edustusjoukkueeseen ja hän sai tulikasteensa SM-liigassa syksyllä 1985. Arvokisadebyyttinsä Leijonissa Lumme teki Calgaryn olympiakisoissa 1988, missä palkintona oli lopulta historiallinen hopeamitali. Tämän jälkeen olikin edessä siirto Pohjois-Amerikkaan.

Jyrki Lumpeen ensimmäinen NHL-osoite oli Montreal Canadiens, mutta parhaiten hänet muistetaan kahdeksasta kaudestaan Vancouver Canucksissa. Myöhemmin Lumme pelasi vielä Phoenix Coyotessa, Dallas Starsissa ja Toronto Maple Leafsissa. Farmi-elämäkin ehti tulla tutuksi Montrealin AHL joukkue Sherbrooke Canadiensissa. Lopetettuaan NHL-uransa 2003 hän oli kaksi vuotta kokonaan pelaamatta, mutta teki sitten vielä parin kauden mittaisen paluun SM-liigaan kotiseurassaan Ilveksessä.

Maajoukkueen suurturnauksissa rohkeasta hyökkäyspelistään tunnettu Jyrki Lumme muodosti usein Teppo Nummisen kanssa Suomen ykköspakkiparin. Hän voitti toisen Olympiamitalinsa Naganossa 1998, joka oli pronssinen. MM-tasolla hänen ainoaksi mitaliksi jäi pronssi Pietarista, Venäjältä vuonna 2000. Jyrki Lumme pelasi kymmenen kertaa arvoturnauksissa, joista viidet olivat MM-kisoja, kolmet Olympiakisoja sekä kerran NHL:n ja NHLPA:n järjestämissä Canada Cupissa ja World Cup of Hockey-turnauksessa Vuonna 2010 Jyrki Lumme toimi Suomen olympiajoukkueen kisa-attaseana toisessa kotikaupungissaan Vancouverissa.  Vancouver Canucksin kannattajat äänestivät Jyrki Lumpeen seuran kaikkien aikojen puolustajaksi 2007 seuran juhliessa 40-vuotista taivaltaan NHL:ssä.

Jyrki Lumme toimi vuosia Hockey Hall of Fame Finlandin hallituksessa sen jäsenenä ja varapuheenjohtajana, SM-liiga Alumni ry:n puheenjohtajana ja on merkittävä osakkeen omistaja kasvattajaseurassaan Ilveksessä. Vuodesta 2014 alkaen Jyrki Lumme asuin kaupunki on Vancouver, Brittiläisessä Columbiassa, Kanadassa.